sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Vaihtoehtoista ajattelua

Vatsa turvottaa. Hiuksissa on juurikasvu. Naamassa on näppylää ja se punoittaa. Katsoessa peiliin mikään ei miellytä, miksi edes yrittää peittää ihoa kun lopputulos ei kuitenkaan riitä. Meikkipussi on sotkuinen, ei oma kosmetiikka ole samanlaista kuin kaverilla. Farkut kiristää, paita kiristää ja sukat ovat nukkaiset.
Puuro kiehuu, vaihdan farkut sukkahousuihin, pesen ja rasvaan kasvot. Laitan hiukset nutturalle, enää juurikasvu ei näy. Tartun ripsiväriin ja poistun peilin edestä. Hymyilen, peili on vain heijastus. Peili on materiaa, joka luo sen mitä itse haluamme nähdä. Olen kaunis.


Miksi kirjoittaa, kun en ole riittävän hyvä. En tiedä tarpeeksi vaikka valmistuminen häämöttää. Muiden saavutukset ärsyttävät, joku on taas tehnyt jotain paremmin. Joku sai taas kunniaa. Joku voitti palkinnon, toinen julkaisi kirjan. Miksen minä. 
Avaan koneen, kirjoitan. Äidinkieli on eri asia kuin luova työ, en koe niiden kulkevan käsi kädessä. Luen muutaman kirjan, varaan paikan seminaarista. En siksi että on pakko. Siksi, että kiinnostaa. Muiden saavutukset eivät enää ärsytä, ne inspiroivat. Hymyilen, epävarmuus on tunne. Epävarmuus on normaali harhakuva, jonka me itse luomme. Minäkin voin saavuttaa. 


Joku tietää paremmin kuin minä. Sanoillani ei ole painoarvoa. Pyörryttää astua yleisön eteen. Ääni värisee, sydän lyö liian lujaa. Muut ovat niin viisaita. Miten joku toinen uskaltaa. 
Avaan suuni, huomaan olevani viisaampi kuullessani ääneni. Tuo joku kuuntelee, joku toinen hymyilee, joku kolmas pyörittää silmiään. Reaktioilla ei ole väliä, sillä minä avasin suuni. Minulla on merkitystä. Hymyilen, pelko on tunne, joka saa juoksemaan. Juoksen sitä kohti. Enää en pelkää. 

Näihin tunnelmiin,
Heidi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos <3