Tänään(kin) on uusi päivä

Hei maailma. 

Niin usein koen suurta halua kirjoittaa, mutta jonkinnäköinen lukko on muodostunut tekstinmuodostamiselle. Ajatukset siitä, etten osaa pilkkusääntöjä en yhdyssanoja. En osaa tuottaa mitään samaistuttavaa, enkä ainakaan mitään, mitä joku jaksaisi lukea. Näistä ajatuksista on päästettävä irti, jotta voin alkaa kirjoittamaan. On astuttava ulos siitä pienestä kotelosta, johon olen itseni asettanut. Lopulta mietin, mikä merkitys on sillä kuinka moni tekstejäni lukee. Liian suuren painoarvon se ainakin on saanut ja niiden ajatuksien kautta luovuus useimmiten kuihtuu.

Pitkän parisuhteen ja eron jälkeen kadotin osan itsestäni, tuntui etten voi kirjoittaa mitään ajattelematta mitä joku toinen minusta ajattelee. Tuo ajatusmalli on jokseenkin toksinen. Kirjoittaminen vaihtui maalaamiseen, jonne abstraktin kuvan taakse on helppo häivyttää omat tunteet. Minä ymmärrän ja muut näkevät sen mitä haluavat nähdä. Jokainen maalaus on enemmän kuin kerrokset maalia, niissä on pala sitä syvintä omaa maailmaa. Se on aika hienoa. 

Mutta palatakseni kirjoittamiseen ja siitä löyhänä aasinsiltana yhteiskunnassa tällä hetkellä vallitsevaan suorituskulttuuriin. On helppoa ymmärtää miten tähän kaninkoloon, jossa mikään ei riitä, on helppoa pudota. Olen pyrkinyt aktiivisesti kääntämään ajatukset - "sillä on tota ja tätä" - ajatukseen, että lopulta jollain menee aina huonomminkin. Se luo perspektiiviä. Olen onnellinen, etten elä teini-ikääni tällä vuosikymmenellä. Jos minä melkein kolmekymppisenä ajaudun tähän ansaan, on surullista ajatella yläkouluikäisiä. Onko tämä sitä vanhaksi tulemista kun ajatus - "ennen kaikki oli paremmin" alkaa kuulostaa edes hieman järkevältä. 

Jopa itsensä kehittämisestä, rauhoittumisesta ja hyvinvoinnista on tullut suorittamista. Vähintään on meditoitava aamuisin, syötävä hyvin ja vihreästi. Nukuttava riittävästi, liikuttava riittävästi ja sitten muistettava, että mistään näistä ei saa stressata ettei sisäinen zen- tila horju. Lisäksi on muistettava syödä purkista milloin mikäkin -lyytti ja vitamiinilisä ja mielellään kolminkertaisena annoksena. Kuka muistuttaa, että joskus on ihan okei nukkua kolmen tunnin päiväunet tai olla ärsyyntynyt siitä, että vapaapäiviä oli taas liian vähän palautumiseen. Se on todellista armollisuutta itseä kohtaan, ymmärtää ettei elämä ole yhtä vihersmoothien juomista. 

Uutta elämää ei tarvitse aloittaa maanantaisin, pieniä muutoksia pystyy tekemään milloin vain - eikä se aamupalaksi syöty kanelipulla pilaa kaikkea. 

Näihin tunnelmiin

Heidi