Suomalaiset on tunnetusti jännää porukkaa. Me tykätään pysyä vähän omissa oloissa ja naapurit nyt vaan on ihmisiä, jotka on sattunut muuttamaan sun kanssa samaan taloon tai asuinympäristöön. Kun puhutaan, on oltava jotain sanottavaa.
Mä oon asunut pienempänä jo kerrostalossa, ja sillon koko talo tunsi toisensa. Voi johtua siitä että olin vielä lapsi, ja kaikki mun parhaat kaverit asu samassa talossa, mutta ilmapiiri tuolloin Toivolankadulla asuessa oli aika mukava. Yks naapuri ei tykännyt meistä kun kiivettiin taloyhtiön kirsikkapuuhun, eikä mekään kyllä siitä tykätty kun se vei aina hissin nenän edestä, mut muuten kaikki tuli hyvin juttuun. Jopa talonmies tuli avaamaan mulle kotioven noin 30 kertaa ilmaseksi, kunnes tajusi ilmoittaa mulle että se maksaa. Onneks vasta sillon, muuten voisin kärsiä jonkulaisesta konkurssista jos mun karkkirahat ois tollon viety sen takia että olin kymmenen ja suhteellisen hajamielinen.
Kerrostalosta rivariin muuttaminen oli vaan huippua, koska en mä ollut koskaan kuvitellutkaan asuvani kakskerroksisessa talossa. Miten portaat voi olla jotain niin ihmeellistä. Ja ne portaat on ihmeelliset vaikka me jaetaan ne meidän naapurin kanssa. Vaikka aina suihkusta yläkertaan mentäessä pitääkin toivoa olevansa näkymätön ettei törmää naapuriin portaissa. Kiitän jotain korkeempaa voimaa siitä, että meidän porukoiden naapurissa ei asu hullua, joka a) tulis meille kylään ovesta noin vaan b) varastais kaiken kun me ei olla kotona. Tuolla meidän porukoilla oon pari kertaa joutunut tilanteeseen, jossa oon tarvinnut naapurin apua ja believe me, oon ollut onnellinen et sellasia on. Kun juopunut mummo pimppi paljaana kusasee ensin meidän pihalle, terassille, koittaa päästä meille sisään ja sen jälkeen juoksee mun perässä vaijerilukko kädessä huutaen huoranpenikkaa, mä olen onnellinen että on naapureita. Ja ne, jotka Turkua sen enempää tuntee tietää että Mäntymäki on vähän omalaatuinen paikka kera kaikkien vakkaripulsujen.
Siks olinkin innosta pinkee kun muutettiin Fransin kanssa yhteen. Jotenkin ajattelin, että uusi talo ja uusi asuinalue on jotain uutta. Tiettekö, ei enää niitä pulsuja- ajatus. Muutettuamme tänne, huomasin aika äkkiä että joku täälläkin on pielessä. Ensimmäisinä viikkoina mä törmäsin useempaan narkkariin kun koskaan ennen, tossa ne hengaili kyttäilemässä meiän autoja ja norkoilemassa etuovella. Kunnes ne alko norkoilemaan sisällä, jonka jälkeen aloin pelkäämään rappukäytävässä kävelyä. Jonka jälkeen ne murtautu pyöräkellariin, pesutupaan, häkkivarastoon ja vielä takapihan ulko-ovestakin sisään. Aluksi meillä oli hissi täynnä lappuja, ja mieleen tuli criminal mindsin profilointiseinä. Vinkkejä ja lappuja siitä mitä vietiin ja mistä. Kaikki laput anonyymejä, mutta jotenkin se loi yhteisön tunnetta, tuli olo että muutkin on tietoisia. Nyt meiän talo on täynnä kameroita, viivakoodilla varustettuja avaimia ja tummennettua lasia.
Luulen, että meidän naapurit pitää mua hulluna nykyään koska pelästyn joka ikinen kerta kun joku tulee kulman takaa tai hissistä. Mutta, silti oon aika ilonen että ne on olemassa. Ompahan meitä sitten muutama sata yhtä murtovarasta vastaan.
Ellei se varaskin oo mun naapuri.
Näihin tunnelmiin, Heidi.
