Viiden tähden darra

Oon vähentänyt paljon alkoholin käyttöä, koska en enää koe sen antavan mulle niin paljon hupia kun joskus ennen muinoin. Joskus on kumminkin ihan kiva repäistä, ja ai että olihan meillä Empun kanssa hulvattoman hauska ilta. Kebabbilassa 4:00 väännettiin itse meidän kebabbeja ja leikittiin, että ollaan töissä siellä, juotiin fiinisti viiniä Oscarissa ja puhuttiin puoli iltaa pelkkää englantia.

Tanssittiin kahdestaan Börssissä, koska jostain syystä kukaan muu ei ollut saapunut kyseiseen juottolaan. Olipahan enemmän tilaa meille. Voitettiin AuraFestiin 2 päivän vip-liput. Ei sillä, että kilpailu olisi ollut kovaa kun lippuja oli tarjolla kaksi ja niin oli osallistujiakin. Mua luultiin 4 vuotta nuoremmaksi, kai se on jo kohteliaisuus?

Mutta seuraavana päivänä saapui kylään tuttu kaveri. Tuo itseaiheuttama paholainen nimeltä D, darra, krappe, dagen efter tai perinteisemmin tunnettu krapula. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. En tiedä, mikä mun krappekaverin oli suututtanut, mutta se kyllä vyöryi kylään sellaisella vauhdilla, että mietin tosissani kuolenko. En muista milloin viimeksi mulla on ollut noin huono olo. Empulle itkin, että oon viimeksi leikkauksen jälkeen voinut näin huonosti ja sillon mut oli sentään pumpattu täyteen raskaamman sarjan anestesiahöyryjä. En pystynyt makaamaan, en seisomaan, en katsomaan ylöspäin, en syömään, en juomaan. En pystynyt tekemään mitään. Oksetti mutta eipä ollut mitään oksennettavaa. Itkin, nauroin, rukoilin ja huusin. Muistin taas miksi mansikkamehu on parempi vaihtoehto kuin margarita.

Vieraissa on tosin se hyvä juttu, että tarpeeksi kauan hengattuaan niillä on tapana häipyä. Me vietettiin yhdessä 12 helkutin pitkää tuntia, mutta illan tullen oli aika heiluttaa hyvästit. Annan mun dartsille viisi (5) tähteä ja toivon, että ensi kerralla saan kaveriksi kesymmän version.

Näihin tunnelmiin, Heidi

Kumppanina kiukkupussi

Minä olin nälkäinen. Frans jätti sateeseen seisomaan, kun luuli että luin sen ajatukset siitä, että käy kääntämässä auton ympäri. Pankkikortti ja avaimet jäi kotiin. Minä kiukuttelin ensin. Piti mennä giganttiin, ei menty kun alkoi ärsyttää. Meni hermo. Molemmilla. Lensi laukku ja kaikki muukin irtaimisto.

Frans karjui kuin myskihärkä ja minä tyypilliseen tapaani istuin hiljaa mykkäkoulua pitäen. Meinasi se jättää mut Skanssin pihalle, mutta keplottelin tieni takaisin autoon. Takapenkille. Mykkäkoulu jatkui. Raivostutti niin paljon, että pidättelin itkua matkalla "anoppilaan".

Olin päättänyt niellä kiukkuni ja käyttäytyä kylässä. Fransin isä kysyi saman kysymyksen kuin aina ennenkin "onko Frans ollut kiltisti". Sanoin, että laukku lensi ja äänivalli oli rikottu. Sanoin, että minäkin olin ollut tyhmä. Itketti, koska otti aivoon. Itkin vaikka nolotti. Juuso kertoi tarinoita Tarjan tempperamenttisyydestä. Nauratti ja sovittiin.

Olemme kumpikin temperamenttisiä, molemmat omalla tavallaan. Siinä, missä mä ärsytän nalkuttamisella tai turhanpäiväisellä kiukuttelemisellani viimeiseen asti, saa Frans kevyitä raivonpurkauksia. Frans huutaa, minä en. Minä mökötän, Frans ei jaksa. Mutta luojan kiitos ei olla kumpikaan pitkävihaisia. Tajutaan hyvin nopeasti milloin täytyy sopia, ja harvemmin mitään jää sen pidemmäksi aikaa hampaankoloon. Kun kaksi vahvaa luonnetta elää 40 neliössä on ilman puhdistaminen aika ajoin jopa tervetullutta.

Valtakunnassa taas kaikki hyvin.

Näihin tunnelmiin, Heidi.