Parisuhteen kompastuskivet

Parisuhde. Suhde jonka tyypillisesti lähes jokainen ihminen kokee vähintään kerran elämässään. Jotkut kokevat useampia, pidempiä, lyhyempiä, sekavia ja sotkuisia. Toiset onnekkaat kokevat vain yhden ja elävät mahdollisesti ensimmäisen kumppaninsa kanssa loppuelämänsä.







































Parisuhteen käsitys on muodostunut vaaleanpunaiseksi unelmaksi, jossa elämä on ruusuilla tanssimista. Kuljetaan saippuakuplien läpi sydämen muotoisin silmin. Todellisuudessa kyseessä on eniten työtä vaativa suhde, jonka kaksi ihmistä yhdessä muodostavat. Parisuhteen pohjan muodostavat niin oma hyvinvointi, sen toisen osapuolen hyvinvointi kuin suhteen hyvinvointi yleensä. On vaikeaa elää toisen kanssa silloin, kun jo itsensä kanssa on hankalaa. On opittava tuntemaan toinen niin hyvin, että toisen käteen laskee ne aseet, joilla hän pystyisi satuttamaan sinua eniten. On oltava rohkea ja uskallettava antaa itsestään se kaikki, minkä ennen vain itse tiesi. On haluttava huomioida toisen tunteet ja osattava oppia myös toisen ajatuksista. On opittava ottamaan vastaan kritiikkiä ja myös niitä raivokkaita huutoja riidan keskellä, samoin on pystyttävä sopimaan asiat perinpohjin niin, että riidan jälkeen aloitetaan puhtaalta pöydältä eikä jatketa tallustelua jatkuvassa sumussa.

Kun parisuhteessa tulee vastaan mutkia, on ne opittava kulkemaan yhdessä. Miettiessäni suurimpia kompastuskiviä, joita olen nuoren elämäni aikana huomioinut, tulivat mieleeni seuraavat asiat:

1. Alkuhuuman loppuminen
Kyllä, jokaisen suhteen alkuhuuma loppuu aikanaan. Ei tule enää perhosia vatsaan aina toisen tavatessa ja ne ensimmäiset ärsyyntymisen merkit alkavat muodostua. Täytyy ymmärtää, ettei toisen ihmisen kanssa eläminen tule olemaan juhlaa jokaisena päivänä. Suhteeseen lähtiessä tulee tajuta se asia, että meistä jokaisella on myös omat huonot puolemme.

2. Yhteenmuutto
Siinä se arki sitten pamahtaakin vasten kasvoja. Kuka sisustaa ja miten vessapaperirulla laitetaan oikeinpäin. Naisetkin käyvät kakalla ja miesten bokserit eivät löydä pyykkikoriin. Kuka tekee ruuan ja kuka siivosi viimeksi. Yleisimpiä nalkutuksen aiheita ja pienten riitojen synnyttäjiä.

3. Mustasukkaisuus
Alussa ihan normaalia. Viesti siitä, että välittää ja pelko toisen menettämisestä. Loppujen lopuksi on kuitenkin opittava luottamaan toiseen ja uskottava, että ei jokainen vastaantuleva nainen tai mies ole suhteelle uhka. Ei jokainen kaupankassalla hymyilevä myyjä yritä varastaa sitä toista sinulta. Mikä on silloin omanarvontunne ja miten paljon epäluottamus toista voi satuttaa.

4. Toisen tukahduttaminen
On ymmärrettävä, että meillä oli elämä jo ennen kuin olimme yhdessä. On annettava toisen jatkaa elämäänsä myös niiden asioiden parissa siitä huolimatta että eletään yhdessä. Ei parisuhteessa ole tarkoitus muodostaa symbioosia, johon kenelläkään tai millään muulla ei ole asiaa.

5. Kuuntelemattomuus
Sekä yleisesti keskusteleminen. Kumppanin tulisi olla se henkilö, jolle jaetaan kaikki maailman murheet. On opittava keskustelemaan niin iloisista kuin surullisistakin aiheista. Niistä asioista mitkä iltaisin vaivaavat sekä siitä mitä söi lounaaksi.

Itse uskon, että eroamiseen on vain kaksi syytä. Toista ei enää, niin yksinkertaista kuin se onkin, rakasta tai toinen pettää luottamuksen niin, ettei sitä enää koskaan saa korjatuksi.







































Itse opin parisuhteessani joka päivä jotain uutta. Vaikka olemme kulkeneet yhdessä jo miltei viisi vuotta, tulee eteen edelleen uusia asioita, joita en ole tiennyt. Mekin riitelemme, huudamme, halaamme ja pussaamme. Meillä on meidän jutut ja jokainen parisuhde on erilainen. Mutta mikäli sen haluaa kestävän, on jaksettava tehdä töitä eikä hanskoja saa heittää kehään heti ensimmäisen esteen kohdalla. Olen onnellinen, että saan elää elämääni samalla poikaystäväni, mutta myös parhaan ystäväni kanssa.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Voiks tänään skipata

Taitaa olla aika vihdoin avata suu tämän syksyn aikana muodostuneista ajatuksista liittyen koulunkäyntiin.

Ymmärrän, että valtio on rahaton. Kun valtio on varaton ei varmaan ihan yllätyksenä tule ettei oppilaitoksillakaan ole rahaa. Kun koululla ei ole rahaa, ei ole opettajilla mahdollisuutta opettaa eikä oppilailla mahdollisuutta oppia. Viime syksynä kuitenkin päällimmäisenä ovat pyörineet sanat en jaksa, ei kiinnosta ja ajatus siitä, että opetan itse itseäni tähän tulevaan ammattiini. En ole ensimmäinen, enkä viimeinen joka näitä asioita on käynyt mielessään läpi.

Olen kuullut saman laulun siitä, miten edelleenkään kenelläkään ei ole rahaa eikä loppujen lopuksi kukaan halua ottaa niskoilleen vastuuta siitä, että tällä hetkellä asiat opintoihin liittyvissä asioissa ovat enemmän kuin retuperällä. Kyllä, olen kokopäiväinen opiskelija ja sen itse valinnut. Kyllä, minulla on kuitenkin myös elämä. Kyllä, haluan nukkua, urheilla ja käyttää aikaani myös muihin asioihin kuin niiden miljoonien tehtävien tekoon. Niiden tehtävien, joita muuten oli vielä pari viikkoa sitten työpöydällä noin kaksikymmentä. Niiden tehtävien, joiden takia mietin, että söinkö tänään ja menen nukkumaan keskiyöllä istuttuani koneella koko päivän jälleen kahdeksan tunnin koulupäivän jälkeen.







































Kun koulussa kaupan päälle lentää pari lapiollista kuraa siitä, miten huonosti asioihin on perehdytty tai miten huonosti ne kakskytä+ tehtävää on tehty, voin sanoa että alkaa heikomman hermo pettää. On mielenkiintoista, miten monta kertaa olen kuullut lauseen "teet nämä itseäsi varten" ja silti palkkiona on parhaimmillaan viiden minuutin läksytys siitä, miten asioihin tulisi perehtyä enemmän. Samoin lause "aina ei tarvitse olla paras".  Entä jos haluaa olla, miksei kukaan tarjoa siihen mahdollisuutta. Miksei ihmiselle, joka haluaa oppia, anneta enää nyky-yhteiskunnassa siihen mahdollisuutta.

Olen jo pitkään kokenut suurta tyytymättömyyttä ammattikorkeakoulun toimintaa kohtaan. En edelleenkään ymmärrä miten tällä vuosituhannella eläessäni koen eriarvoisuutta sen suhteen opiskelenko ammattikorkeakoulussa enkä yliopistossa. Yliopisto kerää suuren määrän ulkopuolisia ammattitaitoisia luennoitsijoita, panostaa viriketoimintaansa ja ennen kaikkea haluaa tukea oppilaidensa kehittymistä sekä valmistumista.

Kun kuulin, että meidän koulussamme liian suuren opiskelijamäärän takia ei enää makseta jokaisesta valmistuneesta. Asia jälleen valkeni. Kun kaikessa on kyse rahasta voi oman arvonsa laskea sen mukaan, maksaako joku siitä, että valmistut. Ylijäämäopiskelijan markkina-arvo on pyöreä nolla ja on valtiolle enemmänkin voitto kuin häviö, jos valmistuminen hieman viivästyisi. Eipähän tarvitsisi maksaa edes sitä 40% opintolainasta takaisin niille opiskelijoille. Miettikää hei mikä säästö se on valtion budjetissa.

Vasta kun opettajatuutorimme jutteli kanssani ja kysyi olenko väsynyt, tajusin miten väsynyt todella olin. En tiedä tuntisinko näin, jos ajattelisin että tuleva työni ei olisi tärkeä. Tai jos ajattelisin, että voisin hoidella ihmisiä puolivillaisella. Mä välitän. Mä haluan olla sen luottamuksen arvoinen, ettei mun potilaan koskaan tarvitse miettiä osaanko mä hoitaa mun työni.

Tarkoituksena ei ole loukata kenenkään opettajan, muun alan opiskelijan tai muiden mielensäpahoittajien mieltä. Haluaisin, että ihmiset avaisivat silmänsä ja ymmärtäisivät mikä on mennyt vikaan. Olen onnellinen, onnellinen että opiskelen, mutta samalla niin väsynyt siihen että asiat heittävät häränpyllyä harvasen päivä.

Näihin tunnelmiin, Heidi