Miksi niin hiljainen?

Hei rakkaat! Sain reilu viikko sitten pääsykoekutsun, jota en uskonut saavani, joten mulle tuli ihan hillitön kiire lukea kauhea määrä materiaalia. Ei siis vaan yksinkertaisesti oo ollut aikaa miettiä mitään blogiin liittyvää, saatika suunnitella jonkunnäköistä postausta. Oon pahoillani mutta first things first. Kuitenkin teitä ajatellen, on ihan reilua tästä blogihiljaisuudesta tännekkin ilmoittaa, että ette aina sivua avatessanne koe turhautumista kun en ole taaskaan kirjoittanut.

Mietin myös pitkään haluanko vielä tässä vaiheessa ilmoittaa mistään pääsykokeista, kun jälkikäteen vaan ketuttaa jos ei sisään pääse. Hain siis nyt syksyn haussa Kätilöksi, Turun Ammattikorkeakouluun. Aikamoinen ero siihen Heidi 12.v ajatusmaailmaan "musta tulee isona tuomari".  No eipä tullut niin näillä mennään. Vaikka nämä kaksi ammattia ovatkin kuin yö ja päivä, koen ainakin pääsykoemateriaalin perusteella tämän alan itselleni kiinnostavammaksi. Oon aina ollut tosi pessimistinen enkä oikeen oo luottanut siihen että mä voisin muka olla jossain niin hyvä, parempi kuin tuhat muuta, että pääsisin jonnekkin. Ja niinä hetkinä kun uskon olevani, halu päästä sisään kolminkertaistuu ja iskee kamala paniikki. Suoraan sanottuna vaan jännittää ihan hemmetisti miten tässä käy.

Palaillaan siis pääsykokeiden jälkeen, eli mahdollisesti jo ensiviikolla. Hyvää halloweenia ja älkää stressatko liikaa, mäkin yritän vähän löysätä kun mun lihakset on niin jumissa että ne ei liiku enää. haha.

Näihin tunnnelmiin, Heidi.

Murtunut varvas ja muuta mukavaa

Eilen hamstrattuani apteekin flunssa ja yskänlääkkeet, sain pitkästä aikaa nukuttua jopa puolikkaan yön. Valoa tunnelin päässä, vihdoin. Kunnes tänään Rambon innostamana juostiin kilpaa ympäri liian pientä ja sokkeloista kämppää. Siitä sitten pikkuvarvas edellä oven kulmaan. Tiettekö sen kun lyötte varpaan, jomottaa hetken ja se siitä? Niin mäkin luulin kunnes otin sukan pois jalasta ja koko pikkuvarvas sojotti aivan muualle minne pitäisi. Eipä siinä mitään, muutama kyynel, naurahdus ja eikun teippaamaan varvasta viereiseen kiinni. Onpahan ainakin suorassa nyt. Lääkäriin on turha lompsia koska a) oon vieraillut siellä niin usein lähiaikoina että ne luulee mua pian jokskin diileriksi ja b) tällasiin varvasmurtumiin ei vaan oo mitään hoitokeinoa. Tyhmästä päästä kärsii yksi varvas.

Meitä majailee täällä katon alla nyt sitten kaksi jalkavammaista, kun Fransilla pamahti eilen säbäpelissä jälleen kerran polvi. Tai en tiedä voiko sitä vesimelonin kokoista palloa polveksi sanoa, haha. Ja siis johtuuko se tästä syksystä vai miks musta tuntuu että tällä hetkellä jokainen mun kaveri kärsii jostain vammasta. Muutamalla jotain iho-ongelmia, toisella muutamalla joku raaja muusina ja lopuilla flunssa. Enpä oo moneen terveeseen törmännyt haha. 

Vielä tämä viikko levolla, ja ensi viikolla taas sitten taas mukavempia kuulumisia. Laittakaa ihmeessä jotain postausideoita jos sellaisia tulee mieleen <3

Hyvää yötä, Heidi.

( https://www.youtube.com/watch?v=9pT8MIFsiKQ )

Buranatytön päiväkirja

Blogin puolella on ollut tällä viikolla hieman hiljaisempaa, sillä mut on vallannut joku vuosisadan flunssa. Eikä loppua näy. 

Maanantai: Heitin Fransin kouluun. Lähdin apteekkiin, se ei ollut vielä auki. Kaupan kautta porukoille. Tulin kotiin. Katsoin 15 jaksoa Pretty Little Liarsia. Menin nukkumaan.

Tiistai: Lähdin aamusta tätini luokse moikkailemaan kummilapsiani. Juotiin kaffet ja aloitettiin hiustenvärjäysoperaatio, onnistuttiin hyvin. Siitä cittarin kautta ostamaan ylihintaiset shampoot ja hoitoaineet, että tää väri pysyis tällaisena. Frans lähti Helsinkiin katsomaan Suomen peliä. Katsoin 15 jaksoa Pretty Little Liarsia (rehab?).  Menin nukkumaan. 

Keskiviikko: Heitin Fransin kouluun. Soitin lääkärille ja sain ajan puolentunnin päähän. Menin lääkärille, ja nieluviljelyyn. Tiesin ettei mulla ole angiinaa. Menin porukoille köllöttelemään. Frans tuli kotiin ja auttoi mua täyttämään uravalmennus lappuja. Lähdin Jennin kanssa Skanssiin. Tulin kotiin. 

Torstai: Lähdin hammaslääkäriin. Multa poistettiin hammaskiveä jollain ihme poralla, ja sattu aivan himputisti. Lähdin ajamaan kotiin ja eksyin Varissuo-Kupittaa välillä (tähän on ihan looginen selitys, mä vaan käännyin väärään suuntaan ja ajoin littoisten kautta, hehe). Lääkäri soitti ja ilmoitti että mulla on joku streptokokki. Nukuin päikkärit. Sanne soitti ja lähdin heille. Käytiin tyttöjen kanssa kuvaamassa, sen jälkeen jälleen Skanssiin. Makoiltiin Jennillä. Kaupan kautta Ramin ja Jamin luo. Naurettiin. Hengailtiin. Tulin kotiin.

Perjantai: Nappasin Jamin mukaan ja mentiin porukoille moikkaamaan Ramboa. Rambolla on uhmaikä. Se veti mua tassulla turpaan ja kusi matolle. Huusin sille. Kaduin huutamista ja pusuttelin sitä. Heitin Jamin kotiin, ja hän kokkas meille päivällistä. Lähdettiin Jennin kanssa kirpparille, ja löysin ihanat kengät (Fransin mielestä 29. pari oli liikaa ja tarviin terapiaa..). Syötiin kanasalaattia, syötiin mokkapaloja ja juotiin liian monta kuppia kahvia. Katsottiin Vain elämää. Tulin kotiin. 

Lauantai:  Heräsin. Yskin, itkin ja yskin. Frans keitti mulle teetä ja nappasin koneen syliin. Tänään ollaan menossa Fransin vanhempien luokse syömään, jonka jälkeen mun pitää lähteä evakkoon että tuo herra saa lukea rauhassa tentteihin. Illalla mennään elokuviin katsomaan Gone Girl. Olen lukenut kyseisen kirjan. Odotan innolla. 

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Kello käy

Koin viime syksynä jonkin sortin parinkympin ikäkriisin, joka kesti marraskuusta tammikuuhun. Oon aina ollut sellanen ihminen joka elämän muutoskohdissa saa kauheen ahdistuskohtauksen, enkä vissiin oikeen osaa suhtautua siihen että elämä menee eteenpäin niin nopeesti. Oikeesti just vasta mä menin tarhaan.

Jotenkin 20 kuullosti mun korvaan ihan hemmetin isolta. Ja tiedän että muutama +30 ihminen varmasti pyörittelee päätään, mutta se oli mulle aika iso paikka. Äiti ei tee mulle enää lämmintä ruokaa odottamaan, en oikeestaan edes enää asu siellä. En oikeestaan edes tiedä missä mun koti on. Laskut tippuu luukusta liian tiuhaan, ja stressaan liikaa raha-asioista. Huomaan etten osaa olla enää yksin, koska pelkään että sillon menetän tärkeetä aikaa rakkaiden kanssa. Kai musta on tullut vielä enemmän pessimisti, ja oon tajunnut että mikään tässä maailmassa ei oo ikuisesti.

Mä oon aina ollut pelkuri, en oo koskaan tykännyt kävellä pimeessä tai hengailla kaduilla yöllä. Mutta jotenkin mitä vanhemmaks tuun, sitä enemmän pelkuri musta tulee. Jotenkin pelko siitä että jotain sattuu, kasvaa niiden ikävuosien myötä. Eilen kun olin huolissani siitä miten Frans selvii Tampereen Hämeenkadun Approsta kotiin, mun kaveri sanoi mulle "Lopeta jo, se on koht 21- vuotias, aikuinen mies". Ja kun mun pikkuveli muistutti täyttävänsä ens vuonna 18, ja ottavansa Rambon mukaansa sitten omaan kotiinsa. Minne nä vuodet menee?

Pian 21-vuotias aikuinen nainen. En kaipaa mennyttä aikaa. En kadu mennyttä aikaa. Oon onnellinen että elämä on mennyt eteenpäin, ja oon tehnyt oikeita valintoja. Joskus vois vaan vähän relata.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Vastauksia videolla

Kiitos kiitos kiitos aivan mahtavista kysymyksistä! Alla linkki josta pääsette katsomaan vastausvideon. Enjoy.

https://www.youtube.com/watch?v=UpQpg4GymiQ


Koska kaikkia kysymyksiä ei saatu mahdutettua videoon, niin tässä vielä loppuihin vastaukset kirjoitettuna.

Kuka on ollut tärkein ihminen elämässäsi?

Äiti ja Frans ovat varmastikkin tärkeimmät, sillä he ovat se tuki ja turva, johon voi aina tukeutua.

Mitä harrastit nuorena?

Oon harrastanut partiota nuorempana 4 vuotta, ja lopetin silloin kun olisi pitänyt mennä vartioon. Sen jälkeen oon käynyt Dance Studio Funkylla tanssimassa, sekä harrastanut karatea.

Millaisesta urheilusta pidät?

Itse tykkään lenkkeillä, ja harjoittaa lihaskuntoa. Mutta urheilulajeista seuraan oikeestaan vaan jääkiekkoa.

Oletko enemmän urheilija vai penkkiurheilija?

Miellän itteni kyllä enemmän urheilijaksi, sillä mun urheilun seuraaminen on aika vähäistä.

Mitä tykkäät tehdä vapaa-ajalla?

Tykkään rentoutua, nukkua niin pitkään kun saa. Viettää aikaa kavereiden sekä poikaystävän kanssa.


Näihin tunnelmiin, Heidi.