Sinut on valittu

Kuten jo aiemmin mainitsin niin hain nyt syksyn haussa kätilöksi, sen lisäksi hain myös Turkuun sekä Saloon terveydenhoitajaksi. Sain kutsun kätilön pääsykokeisiin, ja luulinkin sillä kokeella hakevani vain sinne. Mutta iloiseksi yllätykseksi samalla kokeella hainkin kaikkiin mun hakuvaihtoehtoihin. Koe meni suhteellisen hyvin, siihen nähden että ehdin lukea siihen vain kaksi viikkoa. Ekaa kertaa mulla oli sellanen olo että voisin päästä sisään. Tuli tulosten julkistamispäivä ja olin aluksi varasijalla 34 kätilöksi, 30 terveydenhoitajaksi Turkuun ja 11 terveydenhoitajaksi Saloon. Siinä kohtaa tuli itku ja epätoivo.

Olin jo unohtanut koko varasijojen täyttämisen ja haaveilun koulupaikasta, kun yhtenä yönä menin tarkistamaan sähköpostia. Mulle oli tullut viesti Salon opintotoimistolta, ja ajattelin sen vain olevan ilmoitus "Kiitos että hait mutta ei kiitos" sitä perus pullaa mitä tässä on luettu jo aika monet kerrat. Kuitenkin luettuani sähköpostin uudelleen kahteen kertaan tajusin että mut oli valittu. Ihan uskomaton fiilis, oikeesti ette voi ees kuvitella miltä mä näytin. Täällä mä pompin kello 3:00 yöllä miettien mitä hittoa. Ensin tuli shokki, sitten innostus ja sitten stressi. En nukkunut sinä yönä yhtään, mun mielessä pyöri kaikki haalareista koulumatkoihin ja kavereiden saannista tulevaan palkkatasoon. 

Ja tässä sitä nyt ollaan, vieläkin vähän pyörällä päästä. Tuli vaan niin puskista koko juttu. Tänään postitin mun todistuksista kopiot hakijapalveluihin ja vieläkin pelottaa että oon laskenut väärin jotkut keskiarvot eikä mua otetakkaan sisään. Miten niin stressaan liikaa. Ja muuten, loppujen lopuksi olin varasijalla neljä (4) kätilöksi, joten oon aika ylpeä itsestäni. 

Terveisin

Tuleva terveydenhoitaja, Heidi

10 syytä olla kiitollinen

Mä vähän kadehdin sellasta hippi- elämäntyyliä. Sellasta ei huolta huomisesta asennetta. Mä oon kauhee stressaaja ja välillä unohdan ne hienot asiat mistä iloita. Kun sitä alkaa miettimään, niin onhan tässä elämässä kuitenkin aika monta syytä miksi olla kiitollinen.

1) Perhe, oon kiitollinen mun perheestä ja siitä että meillä on niin hyvät välit. Heidän kanssa voi jakaa ilot ja surut. Oon ylpeä siitä millaiseksi oon kasvanut, ja siitä saan kiittää mun vanhempia.

2) Ystävät, oon kiitollinen siitä että mulla on maailman parhaita kavereita. Mua on siunattu harvinaisen hyvillä tyypeillä, joista en luopuisi.

3) Poikaystävä, oon kiitollinen että oon löytänyt mun rinnalle ihmisen joka kestää mun kiukkukohtaukset ja rakastaa mua vaikka kulkisin pieruverkkareissa ilman meikkiä.

4) Crossfit, oon kiitollinen siitä että oon vihdoin löytänyt lajin, jossa todella haluan kehittyä. Säännöllisestä urheilusta on vihdoin tullut osa mun elämää.

5) Terveys, oon kiitollinen siitä että oon pysynyt terveenä sekä siitä että ainakin tähän asti oon säästynyt perinteiseltä syysmasikselta.

6) Kirjat, oon kiitollinen siitä että oon vihdoin tajunnut miten mahtavaa lukeminen on.

7) Leikkaus, oon kiitollinen siitä että mulla on mahdollisuus vihdoin muuttaa sellainen asia jonka oon kokenut taakkana pitkään. (kiitos x100)

8) Kutsut, oon kiitollinen aina kun joku kutsuu mut jonnekkin. Oli se sitten kutsu syömään taikka synttäreille, se saa mut aina hyvälle tuulelle.

9) Nuudelit, oon kiitollinen siitä että joku on keksinyt ne. En vois elää ilman. Jos mä joutuisin autiolle saarelle niin ottaisin varmaan niitä mukaan, haha.

10) Blogi, oon kiitollinen tästä blogista. On mahtavaa lukea kommentteja ja huomata miten moni tätä lukeekaan. Kiitos siitä teille.

Mistä te ootte olleet kiitollisia lähiaikoina?

Hyvää yötä, Heidi.

#hiuskriisi

Hiukset. Joka naisen päänvaiva. Mun hiukset on käyneet läpi aikamoisen repertuaarin, on ollut lyhyttä polkkaa, pidennystä, liilaa, punaista, keltaista ja otsatukkaa. Onneksi mulla on ihana täti, joka aina mun oikkuilusta ja järjettömistä ideoista huolimatta jaksaa huoltaa mun tukkaa.

Mulla oli joskus suhteellisen pitkät ja terveet hiukset. Oli, kunnes sain jonkun päähänpinttymän että haluan mustan tukkani blondiksi. Päivässä. Ja jos elämässä jotain kadun niin sitä, olin suhteellisen kauhuissani kun mun tukka kirjaimellisesti purkkaantui pilalle. Muistan kuinka mun vanhemmat meinas saada sydärin mut nähdessään, ja kun muutaman kuukauden päästä värjäsin tukkani takaisin mustaksi, mun isäni taisi olla puhumatta mulle muutaman päivän. Nyt neljä (4) vuotta ton katastrofin jälkeen voin sanoa että mun tukka alkaa jälleen olla suht kuosissa. Eipä siinä kauan mennytkään hehe.

En tiedä mikä siinä mahtaa olla ettei koskaan oo tyytyväinen. Tai oon mä tyytyväinen aina kun nousen kampaajan tuolista, mutta pari kuukautta sen jälkeen huomaan taas miettiväni mitä seuraavaksi. Yksivärinen tumma on tylsä, kellertävä vaalea on ruma ja kun löytää sen tyylin mikä olis hyvä, niin sekin pitää pilata jollain äkillisellä mahtavalla idealla. Toisaalta ehkä iän myötä oon vähän rauhoittunut enkä enää hetken mielijohteesta halua sitä nimenomaista Victoria Beckham polkkaa, vaan mietin asioita pidemmälle.

Tällä hetkellä mun unelmissa siintää pitkä ja tuuhea tukka, mieluiten oma, mutta nää mun hiukset tuntuu edelleen katkeilevan nopeammin kuin ne kasvaa. Oon aikalailla kahden vaiheilla että pitääkö mun turvautua pidennyksiin kun tää kasvatusvaihe tuntuu olevan ihan hirveetä hommaa. Niinä päivinä kun hiukset tottelee niin oon niihin tyytyväinen, mutta useampina päivinä näytän lähinnä 2000- luvun jeesukselta. Heitänkin teille pikku kysymyksen. Millainen tukka teidän mielestä ois mulle passeli?

Hyvää yötä, Heidi.

Altaan vanki

Olen vieraillut muutamia kertoja delfinaariossa. Olen haaveillut joskus pääseväni paikan päälle katsomaan maailmankuulua Sea Worldin ''Shamu showta'' - miekkavalasnäytöstä. Mun mielestä on uskomattoman hienon näköistä kun ihmisen ja eläimen välillä on niin suuri yhteisymmärrys. Kaikki ne temput ja niiden vaatima taito. Se on taianomaista. Tai se oli.

Nähtyäni dokumentin Blackfish, totuus potkaisi mua kovaa. Nyt mua lähinnä hävettää etten ikinä ajatellut asiaa tarkemmin. Oon oikeesti jotenkin naiviisti ajatellut että niillä eläimillä on ihan jees olla siellä, ja että ne nauttii esiintymisestä. Ensinnäkin jos liki 7 metrinen, 5400kg painava miekkavalas ängetään 6m leveään ja 9m syvään betonialtaaseen, jossa ei ole mitään virikkeitä, ei edes valoja, niin voiko se hyvin. No ei voi. Se on helvetti tottunut luonnossa uimaan 160 km päivässä. Toiseksi, kukaan ei saa ruokaa, jos yksikin valas epäonnistuu harjoituksissa. Niin mitäpä sitten. Sitten ne syö toisiaan. Tai tappaa kouluttajiaan. That`s fine. Ja kolmanneksi, lähes jokaisen vankeudessa elävän miekkavalaan evä on taipunut, koska se on stressaantunut. Kyllä munkin pää vinksahtaisi, jos olisin pimeessä huoneessa loppuelämäni nälissäni ja mun seuralainen olisi ihminen jota vihaan. 

Mun silmät pyörähti päässä kun dokumentissa kävi ilmi kuinka paljon sontaa oppaat puhuu vierailijoille. Joko niiden älykkyysosamäärä ei ylitä nollaa tai sitten ne on vaan pakotettu valehtelemaan. Ei kukaan voi tosissaan luulla että miekkavalaat elää vankeudessa pidempään kuin luonnossa. Että se on jotenkin niiden pelastus että ne vangitaan. Ei mee jakeluun. Oppaat myös väittävät että kun miekkavalaat vanhenevat, suurimmalla osalla taipuu evä. Se on kuulemma ihan normaalia. Jännä juttu että luonnossa se tapahtuu 1% valaista.

Kaiken takana on Sea Worldin johtoryhmä, joka yrittää viimeiseen asti pitää pystyssä miljardien arvoisen merimaailman. Ilman minkäänlaisia tunnontuskia, heille valehtelu on päivän sana.

Ihminen on maailman vaarallisin peto.

Hyvää yötä, Heidi.