Sinut on valittu

Kuten jo aiemmin mainitsin niin hain nyt syksyn haussa kätilöksi, sen lisäksi hain myös Turkuun sekä Saloon terveydenhoitajaksi. Sain kutsun kätilön pääsykokeisiin, ja luulinkin sillä kokeella hakevani vain sinne. Mutta iloiseksi yllätykseksi samalla kokeella hainkin kaikkiin mun hakuvaihtoehtoihin. Koe meni suhteellisen hyvin, siihen nähden että ehdin lukea siihen vain kaksi viikkoa. Ekaa kertaa mulla oli sellanen olo että voisin päästä sisään. Tuli tulosten julkistamispäivä ja olin aluksi varasijalla 34 kätilöksi, 30 terveydenhoitajaksi Turkuun ja 11 terveydenhoitajaksi Saloon. Siinä kohtaa tuli itku ja epätoivo.

Olin jo unohtanut koko varasijojen täyttämisen ja haaveilun koulupaikasta, kun yhtenä yönä menin tarkistamaan sähköpostia. Mulle oli tullut viesti Salon opintotoimistolta, ja ajattelin sen vain olevan ilmoitus "Kiitos että hait mutta ei kiitos" sitä perus pullaa mitä tässä on luettu jo aika monet kerrat. Kuitenkin luettuani sähköpostin uudelleen kahteen kertaan tajusin että mut oli valittu. Ihan uskomaton fiilis, oikeesti ette voi ees kuvitella miltä mä näytin. Täällä mä pompin kello 3:00 yöllä miettien mitä hittoa. Ensin tuli shokki, sitten innostus ja sitten stressi. En nukkunut sinä yönä yhtään, mun mielessä pyöri kaikki haalareista koulumatkoihin ja kavereiden saannista tulevaan palkkatasoon. 

Ja tässä sitä nyt ollaan, vieläkin vähän pyörällä päästä. Tuli vaan niin puskista koko juttu. Tänään postitin mun todistuksista kopiot hakijapalveluihin ja vieläkin pelottaa että oon laskenut väärin jotkut keskiarvot eikä mua otetakkaan sisään. Miten niin stressaan liikaa. Ja muuten, loppujen lopuksi olin varasijalla neljä (4) kätilöksi, joten oon aika ylpeä itsestäni. 

Terveisin

Tuleva terveydenhoitaja, Heidi

10 syytä olla kiitollinen

Mä vähän kadehdin sellasta hippi- elämäntyyliä. Sellasta ei huolta huomisesta asennetta. Mä oon kauhee stressaaja ja välillä unohdan ne hienot asiat mistä iloita. Kun sitä alkaa miettimään, niin onhan tässä elämässä kuitenkin aika monta syytä miksi olla kiitollinen.

1) Perhe, oon kiitollinen mun perheestä ja siitä että meillä on niin hyvät välit. Heidän kanssa voi jakaa ilot ja surut. Oon ylpeä siitä millaiseksi oon kasvanut, ja siitä saan kiittää mun vanhempia.

2) Ystävät, oon kiitollinen siitä että mulla on maailman parhaita kavereita. Mua on siunattu harvinaisen hyvillä tyypeillä, joista en luopuisi.

3) Poikaystävä, oon kiitollinen että oon löytänyt mun rinnalle ihmisen joka kestää mun kiukkukohtaukset ja rakastaa mua vaikka kulkisin pieruverkkareissa ilman meikkiä.

4) Crossfit, oon kiitollinen siitä että oon vihdoin löytänyt lajin, jossa todella haluan kehittyä. Säännöllisestä urheilusta on vihdoin tullut osa mun elämää.

5) Terveys, oon kiitollinen siitä että oon pysynyt terveenä sekä siitä että ainakin tähän asti oon säästynyt perinteiseltä syysmasikselta.

6) Kirjat, oon kiitollinen siitä että oon vihdoin tajunnut miten mahtavaa lukeminen on.

7) Leikkaus, oon kiitollinen siitä että mulla on mahdollisuus vihdoin muuttaa sellainen asia jonka oon kokenut taakkana pitkään. (kiitos x100)

8) Kutsut, oon kiitollinen aina kun joku kutsuu mut jonnekkin. Oli se sitten kutsu syömään taikka synttäreille, se saa mut aina hyvälle tuulelle.

9) Nuudelit, oon kiitollinen siitä että joku on keksinyt ne. En vois elää ilman. Jos mä joutuisin autiolle saarelle niin ottaisin varmaan niitä mukaan, haha.

10) Blogi, oon kiitollinen tästä blogista. On mahtavaa lukea kommentteja ja huomata miten moni tätä lukeekaan. Kiitos siitä teille.

Mistä te ootte olleet kiitollisia lähiaikoina?

Hyvää yötä, Heidi.

#hiuskriisi

Hiukset. Joka naisen päänvaiva. Mun hiukset on käyneet läpi aikamoisen repertuaarin, on ollut lyhyttä polkkaa, pidennystä, liilaa, punaista, keltaista ja otsatukkaa. Onneksi mulla on ihana täti, joka aina mun oikkuilusta ja järjettömistä ideoista huolimatta jaksaa huoltaa mun tukkaa.

Mulla oli joskus suhteellisen pitkät ja terveet hiukset. Oli, kunnes sain jonkun päähänpinttymän että haluan mustan tukkani blondiksi. Päivässä. Ja jos elämässä jotain kadun niin sitä, olin suhteellisen kauhuissani kun mun tukka kirjaimellisesti purkkaantui pilalle. Muistan kuinka mun vanhemmat meinas saada sydärin mut nähdessään, ja kun muutaman kuukauden päästä värjäsin tukkani takaisin mustaksi, mun isäni taisi olla puhumatta mulle muutaman päivän. Nyt neljä (4) vuotta ton katastrofin jälkeen voin sanoa että mun tukka alkaa jälleen olla suht kuosissa. Eipä siinä kauan mennytkään hehe.

En tiedä mikä siinä mahtaa olla ettei koskaan oo tyytyväinen. Tai oon mä tyytyväinen aina kun nousen kampaajan tuolista, mutta pari kuukautta sen jälkeen huomaan taas miettiväni mitä seuraavaksi. Yksivärinen tumma on tylsä, kellertävä vaalea on ruma ja kun löytää sen tyylin mikä olis hyvä, niin sekin pitää pilata jollain äkillisellä mahtavalla idealla. Toisaalta ehkä iän myötä oon vähän rauhoittunut enkä enää hetken mielijohteesta halua sitä nimenomaista Victoria Beckham polkkaa, vaan mietin asioita pidemmälle.

Tällä hetkellä mun unelmissa siintää pitkä ja tuuhea tukka, mieluiten oma, mutta nää mun hiukset tuntuu edelleen katkeilevan nopeammin kuin ne kasvaa. Oon aikalailla kahden vaiheilla että pitääkö mun turvautua pidennyksiin kun tää kasvatusvaihe tuntuu olevan ihan hirveetä hommaa. Niinä päivinä kun hiukset tottelee niin oon niihin tyytyväinen, mutta useampina päivinä näytän lähinnä 2000- luvun jeesukselta. Heitänkin teille pikku kysymyksen. Millainen tukka teidän mielestä ois mulle passeli?

Hyvää yötä, Heidi.

Altaan vanki

Olen vieraillut muutamia kertoja delfinaariossa. Olen haaveillut joskus pääseväni paikan päälle katsomaan maailmankuulua Sea Worldin ''Shamu showta'' - miekkavalasnäytöstä. Mun mielestä on uskomattoman hienon näköistä kun ihmisen ja eläimen välillä on niin suuri yhteisymmärrys. Kaikki ne temput ja niiden vaatima taito. Se on taianomaista. Tai se oli.

Nähtyäni dokumentin Blackfish, totuus potkaisi mua kovaa. Nyt mua lähinnä hävettää etten ikinä ajatellut asiaa tarkemmin. Oon oikeesti jotenkin naiviisti ajatellut että niillä eläimillä on ihan jees olla siellä, ja että ne nauttii esiintymisestä. Ensinnäkin jos liki 7 metrinen, 5400kg painava miekkavalas ängetään 6m leveään ja 9m syvään betonialtaaseen, jossa ei ole mitään virikkeitä, ei edes valoja, niin voiko se hyvin. No ei voi. Se on helvetti tottunut luonnossa uimaan 160 km päivässä. Toiseksi, kukaan ei saa ruokaa, jos yksikin valas epäonnistuu harjoituksissa. Niin mitäpä sitten. Sitten ne syö toisiaan. Tai tappaa kouluttajiaan. That`s fine. Ja kolmanneksi, lähes jokaisen vankeudessa elävän miekkavalaan evä on taipunut, koska se on stressaantunut. Kyllä munkin pää vinksahtaisi, jos olisin pimeessä huoneessa loppuelämäni nälissäni ja mun seuralainen olisi ihminen jota vihaan. 

Mun silmät pyörähti päässä kun dokumentissa kävi ilmi kuinka paljon sontaa oppaat puhuu vierailijoille. Joko niiden älykkyysosamäärä ei ylitä nollaa tai sitten ne on vaan pakotettu valehtelemaan. Ei kukaan voi tosissaan luulla että miekkavalaat elää vankeudessa pidempään kuin luonnossa. Että se on jotenkin niiden pelastus että ne vangitaan. Ei mee jakeluun. Oppaat myös väittävät että kun miekkavalaat vanhenevat, suurimmalla osalla taipuu evä. Se on kuulemma ihan normaalia. Jännä juttu että luonnossa se tapahtuu 1% valaista.

Kaiken takana on Sea Worldin johtoryhmä, joka yrittää viimeiseen asti pitää pystyssä miljardien arvoisen merimaailman. Ilman minkäänlaisia tunnontuskia, heille valehtelu on päivän sana.

Ihminen on maailman vaarallisin peto.

Hyvää yötä, Heidi.

LOHI-KURKKU-AVOKADO MAKIT

Tykkään sushista kuin hullu puurosta. Voisin syödä sitä koska vaan, mutta ravintola-annokset tuppaa aina olemaan liian pieniä mun makuun. Ja vähän liian tyyriitä myös. Oonki tajunnu että paljon parempi vaihtoehto kukkarolle on valmistaa nämä herkkupalat ihan itse. Ja valmistus ei oo ydinfysiikkaa, i promise. Susheista voi valmistaa vaikka minkälaisia komboja mutta tää on mun ehdoton lemppari.

LOHI-KURKKU-AVOKADO MAKIT (n.50kpl)

Tarvitset:

500g sushiriisiä

5 merilevämattoa

300g ruodotonta lohta

1-2 avokadoa

1/4 kurkku

+

riisiviinietikkaa

soijaa

wasabia

(mahdollinen rullausmatto)

Ensimmäisenä laita riisi kiehumaan, sillä sen kanssa tarvitaan malttia. Pussien kyljessä lukee veden ja riisin suhde. Ihan samalla tavalla keitetään kun normaali riisi, mutta kantta ei saa nostaa ennen kuin riisi on valmis. Kun riisi on kypsynyt, se kaadetaan laakeaan astiaan ja sen annetaan jäähtyä. Riisiä ei saa sekoittaa vaan sitä pitää "nostella". Tässä kohtaa sen voi myös makunsa mukaan maustaa riisiviinietikalla sekä suolalla. Maltti on valttia, riisin pitää antaa jäähtyä.

Riisin jäähtyessä on hyvää aikaa leikata täytteet valmiiksi. Poista kalasta nahka ja leikkaa siitä siivuja, ulkonäöllä ei niin oo väliä koska ne menee sinne rullan sisälle. Siivuta myös kurkku ja avokadot. 

 

Kun riisi on jäähtynyt, ota merilevä ja aseta riisiä siihen niin että ylä, ja alareunaan jää 1cm tilaa. Mitä enemmän riisiä tunkee sitä tuhdimpi rulla. Kannattaa kuitenkin muistaa että se pitää myös saada rullattua kiinni. Tämän jälkeen asettele täytteet oman mielen mukaan rullan alareunaan. 

Sitten seuraakin se jännin vaihe eli rullaaminen. Meillä ei ollut tänään "rullausmattoa", joten käärästiin ihan pelkin käsin. Noi "tyhjät" reunat kannattaa kostuttaa vedellä niin ne pysyy kiinni paremmin. Otetaan siis alareunasta kiinni ja käännetään niin että täytteet jää reunan alle, sen jälkeen vaan jatketaan rullaamista kunnes yläreuna osuu rullaan. Tadaaaaa, siinä on meillä yksi sushirulla.

Viimeisenä vielä leikataan rulla. Sahalaitainen veitsi repii merilevää, joten valitse mielummin sileä veitsi. Kostuta veistä, se helpottaa leikkaamista. Kannattaa leikata aika isoja paloja jotta ne pysyy kasassa.

Viereen soijakuppi, hiukan wasabia ja eikun herkuttelemaan. Avot.

Hyvää yötä, Heidi.

Miten ja miksi?

Ajattelin vähän avata miten ja mitä kautta oon päätynyt leikkaukseen, jos vaikka siellä ruudun takana on joku muukin joka pohtii mahdollista leikkausta. Leikkauspäivä ei siis vielä oo selvinnyt, mutta uskoisin sen olevan viimeistään maaliskuussa.

Mulle on monta kertaa jo ylä-asteelta asti mainittu siitä, että rintojen koko on mahdollisesti syy mun jumittuneeseen selkään ja muihin särkyihin. Kuitenkaan kukaan ei koskaan maininnut leikkausta ja elinkin siinä uskossa että sellainen maksaa miljoonia, enkä tule siitä syystä sellaiseen koskaan menemään. Ajatusmaailma sai uutta perspektiiviä kun kaveri lenkillä mainitsi että leikkaukseen on mahdollista päästä kunnallisen kautta, terveydellisistä syistä. 

Ensimmäinen askel oli siis soittaa omaan terveyskeskukseen ja ilmoittaa että leikkaus kiinnostaa. Sieltä sain ajan jossa keskustelin lääkärin kanssa syistä miksi leikkaukseen haluan ja katsottiin täyttyvätkö kriteerit joilla leikkaukseen ylipäätään on mahdollista päästä. Kriteereihin kuuluvat muun muassa; ruuminrakenteen ja rintojen koon suhde, kuppikoko sekä se kuinka monta senttiä rinnan alareunasta on solisluuhun. Alusta asti tehtiin selväksi että kosmeettisista syistä leikkausta ei toteuteta.

Terveyskeskuksesta sain lähetteen TYKS:iin kontrollikäyntiin, jossa päätös leikkauksesta vasta tehdään. Jutustelin kahden lääkärin kanssa, jotka tutkivat myös ettei rinnoissa ole kyhmyjä. Itse en joutunut käymään mammografiassa, ellei sitä sitten vaadita vielä lähempänä leikkausta. Suoraan sanottuna mulle tuli kontrollissa semmoinen olo että mua yritettiin puhua ympäri. Lääkärit eivät olleet kovinkaan kannustavia ja mulle ei oikeen jäänyt siitä käynnistä mitään käteen. Ymmärrän toki, että kun on kyse valtion rahoista, mietitään hyvin tarkkaan onko leikkaus ainoa vaihtoehto. Loppujen lopuksi he kuitenkin tulivat siihen tulokseen että pääsen leikkausjonoon. Jonotusaika on kunnallisella puolella noin 6kk, siitä syystä että leikkaus ei ole kiireellinen. Mahdollista on toki päästä myös peruutusajalla, mutta en pidä sitä niinkään todennäköisenä.

Ja tällä hetkellä sitten vaan odotellaan koska lähete tipahtaa postilaatikkoon. Fiilikset on vähän kaksinaisia sillä toisaalta oon innoissani mutta toisaalta myös kauhuissani, sillä musta tuntuu etten oo saanut niin paljon informaatiota kuin olisin halunnut. Mutta ehkä sitten viimeistään tavatessani kirurgin saan vastauksen kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

ps; Banneri on uusittu!! tattadaaa mitäs pidätte?

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Vatsalihakset ja valkosuklaa

Mä oon aina viihtynyt ihan hyvin omassa kropassani, enkä oo koskaan ottanut siitä sen suurempaa stressiä. En oo ollut ylipainoinen enkä kyllä alipainoinenkaan. Ihan tällanen tavallinen tasapaksu. Ollaan vitsailtu siitä että mulle ei oo pyllyä suotu, että ehkä nekin täytteet on mennyt tonne rintaosastolle. Kuitenkin tän fitness buumin räjähdettyä käsiin oon alkanut katsoa itseäni kriittisemmin. Eilen instagramissa pyöriessäni tsekkailin kaiken maailman fitforfit ja shesquats inspissivustot, ja en vaan saanut siitä minkäänlaista inspistä. En oo koskaan nähnyt itseäni sellasena pyykkilautasena bikinibeibenä, mä edustan enemmänkin sellasta vanhan ajan marilyn monroe ihannevartaloa. haha.

Anyways, varattiin pari kuukautta sitten kaverin kanssa paikat Reebok Crossfitin On Ramp- kurssille. Tänään oli ensimmäinen tunti, ja voin kyllä kertoa että siltä myös tuntuu. Mä oon viimeiset neljä kuukautta valehtelematta liikkunut varmaan yhden kilometrin ilman autoa. Ihan järkyttävän kamalaa. Ja sen huomasi kyllä itse salillakin. Mua oikeesti itketti kun olin niin huono, omasta mielestäni. Kaveri sanoi mulle että mun pitäis hengittää kun teen liikkeitä, ja siinä se ongelma taitaakin olla. Mä en hengitä. Niin hassulta kun se kuullostaakin, niin mä yhdeksässä minuutissa hengitän varmaan sen yhdeksän kertaa. Ei oo ihme että vähän heikottaa. Onneksi tän päivän treenin ideana oli, että samainen treeni tehdään uudestaan kurssin lopussa, ja toivottavasti oma aika siitä paranee. Toivoa siis on ja toivottavasti kehitystä tapahtuu.

psss; jos teillä on jotain erityisiä postaustoiveita otan niitä mielelläni vastaan <3

Hyvää yötä, Heidi.

Miksi niin hiljainen?

Hei rakkaat! Sain reilu viikko sitten pääsykoekutsun, jota en uskonut saavani, joten mulle tuli ihan hillitön kiire lukea kauhea määrä materiaalia. Ei siis vaan yksinkertaisesti oo ollut aikaa miettiä mitään blogiin liittyvää, saatika suunnitella jonkunnäköistä postausta. Oon pahoillani mutta first things first. Kuitenkin teitä ajatellen, on ihan reilua tästä blogihiljaisuudesta tännekkin ilmoittaa, että ette aina sivua avatessanne koe turhautumista kun en ole taaskaan kirjoittanut.

Mietin myös pitkään haluanko vielä tässä vaiheessa ilmoittaa mistään pääsykokeista, kun jälkikäteen vaan ketuttaa jos ei sisään pääse. Hain siis nyt syksyn haussa Kätilöksi, Turun Ammattikorkeakouluun. Aikamoinen ero siihen Heidi 12.v ajatusmaailmaan "musta tulee isona tuomari".  No eipä tullut niin näillä mennään. Vaikka nämä kaksi ammattia ovatkin kuin yö ja päivä, koen ainakin pääsykoemateriaalin perusteella tämän alan itselleni kiinnostavammaksi. Oon aina ollut tosi pessimistinen enkä oikeen oo luottanut siihen että mä voisin muka olla jossain niin hyvä, parempi kuin tuhat muuta, että pääsisin jonnekkin. Ja niinä hetkinä kun uskon olevani, halu päästä sisään kolminkertaistuu ja iskee kamala paniikki. Suoraan sanottuna vaan jännittää ihan hemmetisti miten tässä käy.

Palaillaan siis pääsykokeiden jälkeen, eli mahdollisesti jo ensiviikolla. Hyvää halloweenia ja älkää stressatko liikaa, mäkin yritän vähän löysätä kun mun lihakset on niin jumissa että ne ei liiku enää. haha.

Näihin tunnnelmiin, Heidi.

Murtunut varvas ja muuta mukavaa

Eilen hamstrattuani apteekin flunssa ja yskänlääkkeet, sain pitkästä aikaa nukuttua jopa puolikkaan yön. Valoa tunnelin päässä, vihdoin. Kunnes tänään Rambon innostamana juostiin kilpaa ympäri liian pientä ja sokkeloista kämppää. Siitä sitten pikkuvarvas edellä oven kulmaan. Tiettekö sen kun lyötte varpaan, jomottaa hetken ja se siitä? Niin mäkin luulin kunnes otin sukan pois jalasta ja koko pikkuvarvas sojotti aivan muualle minne pitäisi. Eipä siinä mitään, muutama kyynel, naurahdus ja eikun teippaamaan varvasta viereiseen kiinni. Onpahan ainakin suorassa nyt. Lääkäriin on turha lompsia koska a) oon vieraillut siellä niin usein lähiaikoina että ne luulee mua pian jokskin diileriksi ja b) tällasiin varvasmurtumiin ei vaan oo mitään hoitokeinoa. Tyhmästä päästä kärsii yksi varvas.

Meitä majailee täällä katon alla nyt sitten kaksi jalkavammaista, kun Fransilla pamahti eilen säbäpelissä jälleen kerran polvi. Tai en tiedä voiko sitä vesimelonin kokoista palloa polveksi sanoa, haha. Ja siis johtuuko se tästä syksystä vai miks musta tuntuu että tällä hetkellä jokainen mun kaveri kärsii jostain vammasta. Muutamalla jotain iho-ongelmia, toisella muutamalla joku raaja muusina ja lopuilla flunssa. Enpä oo moneen terveeseen törmännyt haha. 

Vielä tämä viikko levolla, ja ensi viikolla taas sitten taas mukavempia kuulumisia. Laittakaa ihmeessä jotain postausideoita jos sellaisia tulee mieleen <3

Hyvää yötä, Heidi.

( https://www.youtube.com/watch?v=9pT8MIFsiKQ )

Buranatytön päiväkirja

Blogin puolella on ollut tällä viikolla hieman hiljaisempaa, sillä mut on vallannut joku vuosisadan flunssa. Eikä loppua näy. 

Maanantai: Heitin Fransin kouluun. Lähdin apteekkiin, se ei ollut vielä auki. Kaupan kautta porukoille. Tulin kotiin. Katsoin 15 jaksoa Pretty Little Liarsia. Menin nukkumaan.

Tiistai: Lähdin aamusta tätini luokse moikkailemaan kummilapsiani. Juotiin kaffet ja aloitettiin hiustenvärjäysoperaatio, onnistuttiin hyvin. Siitä cittarin kautta ostamaan ylihintaiset shampoot ja hoitoaineet, että tää väri pysyis tällaisena. Frans lähti Helsinkiin katsomaan Suomen peliä. Katsoin 15 jaksoa Pretty Little Liarsia (rehab?).  Menin nukkumaan. 

Keskiviikko: Heitin Fransin kouluun. Soitin lääkärille ja sain ajan puolentunnin päähän. Menin lääkärille, ja nieluviljelyyn. Tiesin ettei mulla ole angiinaa. Menin porukoille köllöttelemään. Frans tuli kotiin ja auttoi mua täyttämään uravalmennus lappuja. Lähdin Jennin kanssa Skanssiin. Tulin kotiin. 

Torstai: Lähdin hammaslääkäriin. Multa poistettiin hammaskiveä jollain ihme poralla, ja sattu aivan himputisti. Lähdin ajamaan kotiin ja eksyin Varissuo-Kupittaa välillä (tähän on ihan looginen selitys, mä vaan käännyin väärään suuntaan ja ajoin littoisten kautta, hehe). Lääkäri soitti ja ilmoitti että mulla on joku streptokokki. Nukuin päikkärit. Sanne soitti ja lähdin heille. Käytiin tyttöjen kanssa kuvaamassa, sen jälkeen jälleen Skanssiin. Makoiltiin Jennillä. Kaupan kautta Ramin ja Jamin luo. Naurettiin. Hengailtiin. Tulin kotiin.

Perjantai: Nappasin Jamin mukaan ja mentiin porukoille moikkaamaan Ramboa. Rambolla on uhmaikä. Se veti mua tassulla turpaan ja kusi matolle. Huusin sille. Kaduin huutamista ja pusuttelin sitä. Heitin Jamin kotiin, ja hän kokkas meille päivällistä. Lähdettiin Jennin kanssa kirpparille, ja löysin ihanat kengät (Fransin mielestä 29. pari oli liikaa ja tarviin terapiaa..). Syötiin kanasalaattia, syötiin mokkapaloja ja juotiin liian monta kuppia kahvia. Katsottiin Vain elämää. Tulin kotiin. 

Lauantai:  Heräsin. Yskin, itkin ja yskin. Frans keitti mulle teetä ja nappasin koneen syliin. Tänään ollaan menossa Fransin vanhempien luokse syömään, jonka jälkeen mun pitää lähteä evakkoon että tuo herra saa lukea rauhassa tentteihin. Illalla mennään elokuviin katsomaan Gone Girl. Olen lukenut kyseisen kirjan. Odotan innolla. 

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Kello käy

Koin viime syksynä jonkin sortin parinkympin ikäkriisin, joka kesti marraskuusta tammikuuhun. Oon aina ollut sellanen ihminen joka elämän muutoskohdissa saa kauheen ahdistuskohtauksen, enkä vissiin oikeen osaa suhtautua siihen että elämä menee eteenpäin niin nopeesti. Oikeesti just vasta mä menin tarhaan.

Jotenkin 20 kuullosti mun korvaan ihan hemmetin isolta. Ja tiedän että muutama +30 ihminen varmasti pyörittelee päätään, mutta se oli mulle aika iso paikka. Äiti ei tee mulle enää lämmintä ruokaa odottamaan, en oikeestaan edes enää asu siellä. En oikeestaan edes tiedä missä mun koti on. Laskut tippuu luukusta liian tiuhaan, ja stressaan liikaa raha-asioista. Huomaan etten osaa olla enää yksin, koska pelkään että sillon menetän tärkeetä aikaa rakkaiden kanssa. Kai musta on tullut vielä enemmän pessimisti, ja oon tajunnut että mikään tässä maailmassa ei oo ikuisesti.

Mä oon aina ollut pelkuri, en oo koskaan tykännyt kävellä pimeessä tai hengailla kaduilla yöllä. Mutta jotenkin mitä vanhemmaks tuun, sitä enemmän pelkuri musta tulee. Jotenkin pelko siitä että jotain sattuu, kasvaa niiden ikävuosien myötä. Eilen kun olin huolissani siitä miten Frans selvii Tampereen Hämeenkadun Approsta kotiin, mun kaveri sanoi mulle "Lopeta jo, se on koht 21- vuotias, aikuinen mies". Ja kun mun pikkuveli muistutti täyttävänsä ens vuonna 18, ja ottavansa Rambon mukaansa sitten omaan kotiinsa. Minne nä vuodet menee?

Pian 21-vuotias aikuinen nainen. En kaipaa mennyttä aikaa. En kadu mennyttä aikaa. Oon onnellinen että elämä on mennyt eteenpäin, ja oon tehnyt oikeita valintoja. Joskus vois vaan vähän relata.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Vastauksia videolla

Kiitos kiitos kiitos aivan mahtavista kysymyksistä! Alla linkki josta pääsette katsomaan vastausvideon. Enjoy.

https://www.youtube.com/watch?v=UpQpg4GymiQ


Koska kaikkia kysymyksiä ei saatu mahdutettua videoon, niin tässä vielä loppuihin vastaukset kirjoitettuna.

Kuka on ollut tärkein ihminen elämässäsi?

Äiti ja Frans ovat varmastikkin tärkeimmät, sillä he ovat se tuki ja turva, johon voi aina tukeutua.

Mitä harrastit nuorena?

Oon harrastanut partiota nuorempana 4 vuotta, ja lopetin silloin kun olisi pitänyt mennä vartioon. Sen jälkeen oon käynyt Dance Studio Funkylla tanssimassa, sekä harrastanut karatea.

Millaisesta urheilusta pidät?

Itse tykkään lenkkeillä, ja harjoittaa lihaskuntoa. Mutta urheilulajeista seuraan oikeestaan vaan jääkiekkoa.

Oletko enemmän urheilija vai penkkiurheilija?

Miellän itteni kyllä enemmän urheilijaksi, sillä mun urheilun seuraaminen on aika vähäistä.

Mitä tykkäät tehdä vapaa-ajalla?

Tykkään rentoutua, nukkua niin pitkään kun saa. Viettää aikaa kavereiden sekä poikaystävän kanssa.


Näihin tunnelmiin, Heidi.

Stand uppia

Lauantaina suunnattiin Santsan kanssa vahtimaan Kapea aka Carlosta, Kun Kaisalla oli säbämatsi. Kaisa kyseli meiltä mitä kaikkea halutaan syödä taikka juoda, palkkioksi siitä että vahditaan tota nuorta miestä, ja mä vaan ihmettelin että miten tollaselle luppakorvalle edes vois sanoa ei. Olin väärässä. Maailman söpöimmän karvakasan alta löytyy sen sortin adhd luonne, että lopputulos oli Kape 1 Heidi 0. 

Kaisan palattua kotiin, hän ilmoitti meille että lähetään Klubille katsomaan stand uppia. Siitä sitten kiireellä kotiin valmistautumaan iltaan ja kaupan kautta nokka kohti Klubia. Kiitos ystävämme joka on aina myöhässä aikataulusta, oltiin paikalla minuuttia ennen kun itse show alkoi. Itse esitys oli aivan mahtava! Koomikot vaihtuivat hyvin väliajoin eikä tunnelma lässähtänyt siksi että joku olisi laukonut samaa vitsiä liian pitkään. 

Puolentoista tunnin hekotuksen jälkeen päätettiin jatkaa matkaa vielä muutamille, ja eksyttiinkin Red Hot Chiliin. Kipattiin muutamat ämpärit ja naurettiin toiset puolitoista tuntia. Ihan mahtava ilta, kerrankin vähän spesiaalimmalla ohjelmalla. Ja tällä kertaa oli mun vuoro hipsiä subi kainalossa kotiin. 

Kiitos jo tähän asti tulleista kommenteista kysymyspostaukseen. Lisää saa laittaa ja vastailen niihin loppuviikosta videon merkeissä.

Hyvää yötä, Heidi.

 



Mitä haluaisit tietää

Vaikka blogini onkin vielä varsin nuori, tiedän ruudun toisella puolella olevan mukava määrä lukijoita. Nyt onkin siis teidän aikanne avata sanaiset arkunne ja kysyä minulta mitä mieleen juolahtaa! Onko jotain mitä haluaisit tietää, muttet ole saanut kysyttyä? Kysymyksiä voi jättää kommenttiboksiin ja laittakaa toiveita jos haluatte vastaukset videolla.  Kiitos jo etukäteen <3

ps. oon nyt pari päivää manannut että miks flunssassa ei koskaan voi nousta korkea kuume. Siis sen kerran kun sitä oikeesti toivoo, niin ei. Kuka jaksaa 3 viikkoa räkäpääjumi- oloa, johon voi todeta vaan että oot kipee, mut et sit kummiskaan. Toinen asia mitä oon manannut on että miks hitossa nykyään aina kun oon kipee mulla on se nimenomainen flunssa. Mielummin ottaisin sen parin päivän yrppätaudin, just saying..

Innolla odottaen, Heidi.

Hyvä seura parempi mieli

Sain vihdoinkin aikaseksi hyödyntää päivänvaloa ja napsia muutamat kuvat Sannen avustuksella. Aamupäivä meni siis kuvauspaikkoja metsästäen ja kuvakulmia miettien, sähläyksestä huolimatta saatiin ihan hyviä kuvia. Mä oon kyllä paljon parempi kameran takana kuin sen edessä, ei vaan oo mun vahvuus toi poseeraus. Haha.

Kuvaamissession jälkeen suunnattiin kauppaan, jonne oli suunnannut muutama muukin. Ihmiset hamstraa perjantaisin ruokaa kun hullut, koska siihenhän voi kuolla että vaan siwa on auki lauantaisinkin klo 24 asti.. jep. Sen jälkeen oltiin sovittu treffit Jennille, jossa vietettiin iltaa hyvän ruuan ja uuden Vain elämää kauden parissa. Tällasilta ruuan rakastajilta ei kestänyt kauan keksiä mitä pöydässä tarjottaisiin ja päädyttiinkin tomaattipestopastaan, itse tehtyihin sämpylöihin, muffinsseihin sekä dippivihanneksiin. Viiniä unohtamatta. Helppoa mutta herkullista.

Toi Vain elämää avausjakso sai mut jotenkin miettimään miten mahtavia tyyppejä on saanut kerättyä ympärille. Mulla on paljon kavereita mutta vaan pieni osa niistä on mun ystäviä. Ja ystävällä tarkoitan ihmistä jonka kanssa saa olla täysin oma hölmö itsensä. Ihmistä joka sanoo sulle kun käyttäydyt idioottimaisesti. Ihmistä joka tukee sua missä tilanteessa tahansa. Meiän ilta oli täynnä naurua kun puitiin vanhoja asioita ja naurettiin kuinka tyhmiä me ollaan joskus oltu, mietittiin miten porukka on muuttunut ja miten ollaan ylipäätään tutustuttu toisiimme. Jotain oon oikein tehnyt kun mulla on teiät.

Näihin tunnelmiin, Heidi.