Paljon sä painat

BMI, rasvaprosentti, vyötärönympärys, rinnanympärys. Joka naisen painajainen. Pyllyn korkeus, rintojen roikkuminen tai sisäreisien selluliitti. Raskausarvet, selkämakkarat, kaksoisleuka. Murheita, joita jokainen mimmi on miettinyt päänsä sisällä.

Karppaaminen, lenkkeily, syömättä jättäminen. Puhdistusdieetti, pepsidieetti tai 5:2 dieetti. Keinoja, joita monet naiset ovat kokeilleet, jotta paino putoaisi. Viisi kiloahan tippuu helposti, kun en syö viikkoon, voisipa oksentaa pois ylimääräiset kilot -- olisin tyytyväinen, jos mun vyötärö ois viis senttiä kapeempi. Juttuja, joita oon kuullut naisten suusta lähiaikoina.

Muistan itse vuosi sitten ajatelleeni, että kun pääsen ihannepainooni, olen tyytyväinen. Kun pääsin siihen, ja jopa sen alle, huomasin vain ihmisten kummastelevan pienuuttani. Kummasteluja siitä miksen syö (vaikka söin) tai kysymyksiä terveydestäni. En tuntenut oloani yhtään sen ihmeellisemmäksi kuin viisi kiloa painavampanakaan. Paino kun ei kuvaa kehon sisäistä hyvinvointia.

Jokaisella voi olla ihannepaino. Oli se sitten BMI- mittarin määrittämä lukema tai muuten vain päähänpinttymä. Tavoitepaino on eri asia, kun puhutaan reilusti ylipainoisen laihduttamisesta. Silloin painoa on pudotettava, jotta oman massan jaksaa ylipäätään kantaa.

Itse olen jättänyt vaa`an jo kauan sitten kaapin perukoille pölyttymään, eikä siinä ole enää pattereitakaan. BMI- lukemille näytän peukkua, koska ne nyt on vähän huppua eikä kerro realistisesti ihmisen kehonkoostumuksesta. Enemmän kiinnitän huomiota kropan kiinteyttämiseen, katson peiliin, hymyilen ja mietin, että jos huomenna kävelisi kauppaan autolla ajamisen sijaan. Ei siksi, että laihtuisin vaan siksi, että säästäisin bensakuluissa.

Tiesittekö, että meidän paino riippuu tasan siitä mikä on taivaankappaleiden massa. Kuun pinnalla painaisin vain 9 kiloa ja Jupiterissa 130. Painosta puhuttaessa, on aina hyvä olla vähän kuutamolla.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Miksei mutsi suostu maksaa lisää kolmannesta raidasta.

Kadehdittiinkohan kivikaudella, sitä kenellä oli hienoin luola tai tuuheimmat kainalokarvat. Oltiinkohan silloin yhtä pinnallisia ja palvottiin niitä, jotka löysi hienoimman pensaan ja kehitteli siitä pääkoristeen. Silloin kun raha ei vielä pyörittänyt maailmaa. Voitiinko silloin paremmin.

Kuulin muutama päivä sitten, että pientä poikaa kiusattiin koulussa, koska hänellä ei ollut kännykkää. Samaan aikaan toista kiusattiin sen takia, että hänellä on vääränlaisen puhelin. Ainoa oikea luurihan on se, mikä meidän yhteiskuntamme toimesta on muodostunut pilinjatkeeksi. Se on se suurin ja kallein, jonka avulla pieni kymmenen- vuotias tuntee itsensä maailman herraksi. Niin hienoksi ihmiseksi, että kaikki muut ovat sammakoita hänen valtakunnassaan. Miltä mahtaa tuntua kiusatun pojan äidistä, kun tiliote näyttää nollaa ja maailman rakkain pikkuinen itkee koulun jälkeen epäreilua maailmaa. Miten selittää pienelle lapselle, että raha ei yksinkertaisesti kasva puussa ja jos kasvaisi, saisi hänkin varmasti kaiken ja vieläkin enemmän.

Meidän kotona ei kasvanut rahapuita ja oikeastaan olen siitä onnellinen. Kun kuukausiraha loppui jo kuun puolivälissä, oli turha kinua lisää. Kyllä sitä aikojen saatossa oppi säästämään. Kyllä mä vielä vien mun vanhemmat syömään kun mulla on varaa tarjota kunnon ateria, sillä vaikka en uudenkarheita addun tennareita olisi saanut, sain kaiken mitä todella tarvitsin.

Kahdella raidalla pärjää siinä missä kolmellakin. Me ollaan kaikki ihan samalla viivalla, oli sulla tilillä tonni tai kymmenen.

Näihin tunnelmiin, Heidi

Entä jos ei osaakkaan olla yksin

Sosiaalinen, määrätietoinen ja kaikkien kaveri. Sellainen mä olen. Mulla on aina ollut paljon kavereita, kotona asuin parikymppiseksi ja Fransin kanssa ollaan kohta talsittu yhdessä neljä vuotta. Ja niistäkin reilu kaksi jo asuttu yhdessä. Ihana turvaverkko ja yksi päivä mä havahduin ajatukseen, että osaanko mä olla yksin.

   

Kun Frans oli armeijassa, mä asuin vielä kotona ja elämä oli muutenkin enemmän kavereiden kanssa rällästämistä kuin perusarkea. Ensi vuoden alussa tuo toinen puolisko kuitenkin lähtee pallon väärälle puolelle, pois mun luota viideksi kuukaudeksi. Samaan aikaan mun paras kaveri muuttaa toiseen kaupunkiin. En tietenkään joudu olemaan yksin sanan nimenomaisessa merkityksessä, mutta kun läheisimmät ihmiset ottaa etäisyyttä elämässä, on aika sopeutua uuteen tilanteeseen.

Kenelle sitten puhuu niistä asioista, joita voi jakaa vaan sen yhden kanssa. Entä kun ahdistaa, ja toisen Wi-Fi ei toimikkaan ja skypekin pätkii. Kun itsellä on ollut maailman paras päivä ja toista masentaa, etkä pääse paikan päälle tukemaan. Luet jokaisen uutisen peläten, että juuri siellä sattuu ja tapahtuu missä toinen on, vaikka yhtä hyvin se meteoriitti voi tippua omankin talon päälle. 

Mä en oo nukkunut yhtään yötä yksin yhteenmuuton jälkeen. Siinä taitaa olla se ensimmäinen asia, johon mun on pakko tottua. Toisena ihan vaan yksin oleminen. Mä koen sen jotenkin ahdistavana, en saa siitä mitään harmonista olotilaa itselleni. Vähän kuin nukkumaan mennessä, kun päivän tapahtumat alkaa pyöriä karusellia pään sisällä. 

Äiti on vitsaillut mulle, että milloin hakee mulle petivaatteet valmiiksi. Mä uskon kuitenkin, että ensi vuonna on vihdoin aika ottaa se toinen askel aikuisuuteen. Oppia itsenäistymään ja olla pelkäämättä ajatusta siitä. Uskoa, että oon itse itselleni arvokasta seuraa. Uskoa myös siihen, että kyllä ne muutkin pärjää vaikka et 24/7 olisikaan hyysäämässä vieressä. 

Noin 300 päivää siihen, että tutkimusmatka minuuteen alkaa.

Näihi tunnelmiin, Heidi.