Elvytysapua

Pienenä halusin, että musta tulee isona tuomari. Mulla oli sellaset pienen tytön dollari- lasit päässä ja taisin ajatella unelmien ammattia enemmänkin rahan kautta. Yritin lähteä sille tielle, mutta kun todellisuudessa ei kiinnosta niin ei niitä lakitekstejä myöskään ymmärrä. Jääköön ne asiat niille joita kiinnostaa.

Valitsin luultavasti vaikeamman tien. Varsinkin tässä taloustilanteessa. Mä en selvästikkään valinnut mun tulevaa terkkarin ammattia rahan takia, sehän nyt on itsestään selvää kun katsoo meidän palkkoja.

Mun on vaikeeta suhtautua hallituksen leikkausehdotuksiin. Mun sähköposti huutaa kun jokainen liitto pommittaa mua viesteillä mielenilmauksista tai muista asioista joihin mun pitäisi puuttua. Mutta mä en osaa. Mun pitäis olla niitä leikkauksia vastaan, sillä selväähän on, että ne tulee vaikuttamaan mun palkkapussiin varsinkin silloin kun teen töitä sairaanhoitajana. Mutta mä en osaa. Mä en puhu niiden puolesta, mutta en voi puhua myöskään niitä vastaan, sillä mä en itse tiedä parempaa ratkaisua. Ymmärrän ihmisten vihan kansanedustajien palkkasysteemiä kohtaan, enkä itsekään aina ymmärrä sitä. Niinkuin JVG toteaa "suomessa vihataan, kun kirstuun kilahtaa".  Mutta jos Suomi on viimeisen 7 vuoden aikana tehnyt jokaisen tunnin aikana miljoonan velkaa, on ongelmia oltava muuallakin kuin näiden tätien ja setien palkoissa.

Luin eilen uutisia pakolaistilanteen kärjistymisestä, taloustilanteesta sekä kadonneista ihmisistä. Kysyin mun kaverilta, että onko nyt se hetki kun pitää alkaa pelkäämään. Vielä en pelkää, mutta huolestuttaa se tosiasia, että emme me tiedä mitään tämän maan menosta. Me tiedämme sen mikä meille kerrotaan, me luulemme tietävämme sen mitä naapurin serkku on julkaissut facebookissa. Mutta totuutta me emme tiedä, ja se on pelottavaa. On pelottavaa, että jonain päivänä meille ilmoitetaan että on liian myöhäistä.

Jos Suomi tässä tilanteessa vaatii sen, että ensin olen köyhä opiskelija ja sitten työntekijä pienellä palkalla opintolaina niskassa, niin olen valmis uhraamaan muutaman prosentin, jotta minulla on tulevaisuudessakin turvallinen, oma ja rakas kotimaa. Kaikilla tässä maailmassa ei enää ole sitä vaihtoehtoa.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Leimattu

Tatuoinnit jakaa ihmiset aikalailla kahteen eri kategoriaan; on niitä jotka tykkää niistä ja sitten on niitä jotka ei voi sietää. Se välimaasto on aika harvinainen, sillä jokaisella on loppujen lopuksi mielipiteensä. Tai siltä musta ainakin tuntuu.

Mun perheessä tatuointeihin on suhtauduttu aina ihan hyvin. Iskällä on tatuointeja, äidillä ei ja pikkuveli aikoo hankkia. Meitä on siis moneen junaan. Eikä kukaan meistä oo koskaan kyseenalaistanut toisen päätöksiä. Toki on asetettu rajat, että niitä otetaan vasta täysi-ikäisenä ja se on mun mielestä hyvä, sillä mäkin pidin kuvaa ekasta tatskasta jääkaapin ovessa aika pitkään. Olinpahan ainakin varma kun sen menin ottamaan.

Idea ekaan tatskaan lähti yllätys yllätys nettiä selailemalla. Törmäsin lauseeseen "alis volat propriis" joka englanniksi käännettynä tarkoittaa "she flies with her own wings". Tykästyin heti tohon sanomaan, mutta halusin luoda siitä jotenkin enemmän oman. Muutinkin sen muotoon I fly with my own wings, joka siis kuvastaa mulle itsenäistymistä sekä oman aikuisen elämän alkamista.

Toisen tatskan otin aika pian ton ensimmäisen jälkeen, oliskohan siinä ollut välissä puoli vuotta. Se ei ollut niin hartaasti suunniteltu kuin ensimmäinen, mutta se on mulle silti ihan yhtä tärkeä, sillä sen sanoma kuvastaa täysin sitä mitä ajattelen. Mua alkoi jossain kohtaa ottaa aivoon miten tässä maailmassa pitää olla jonkunlainen, ihmiset halutaan asettaa siihen samaan muottiin ja siitä poikkevat  on jotenkin huonompia ihmisiä. Samalla se kuvastaa mulle sitä oman itsensä löytämistä. Musta tuntuu, että osa pelästyi sitä kuinka iso se on ja päivitteli etten saisi ottaa enää tatuointeja, jossa on tekstiä. Multa on myös kyselty, että kai tää on viimeinen, mutta en koskaan sanonut sen olevan.

(To be yourself in a world that is constantly trying to make you into something else is the greatest accomplishment)

 



Kolmannesta tatuoinnista en edes kertonut kuin vain muutamalle ihmiselle. En jotenkin jaksanut enää kuunnella sitä "ootko sä varma"- paasausta. Mietin melkeen kolme vuotta miten jatkaisin tota mun ensimmäistä tatuointia, se näytti jotenkin tyhjältä alusta asti. Täysin yllättäen mä sain idean, ja seuraavana päivänä varasin jo ajan. Mä tiesin että haluan lintuhäkin ja kolme lintua, sillä ne sopii jo valmiina olevaan tekstiin. Sen lisäksi häkki kuvastaa mulle kotia, ovi on aina auki ja sinne voi aina palata. Kolme lintua kuvastaa mun perhettä, vaikka ei olla aina yhdessä tullaan silti aina olemaan perhe. Nyt mietin miksi mä edes selitän näiden merkityksiä, sillä kukaan ei ymmärrä niitä niin kuin minä. Eikä sillä ole väliä, siinä on syy miksi ne ei oo teidän kehossa. Frans sanoi yks päivä että toiset kerää tauluja ja toiset ottaa tatuointeja, mitä se on kenenkään muun elämästä pois.

Tai voihan se ollakkin mun elämästä pois, esimerkiksi työmarkkinoilla. Mutta jos mä en saa työtä sen takia, että mulla on tatuointi, niin mä en edes halua sitä. Tukholmasta tullessamme huomasin myös miten yksi pieni mummo tuijotti mun kättä suu auki kauhistuneena, jonka jälkeen hän pyöritteli päätään ja sanoi miehelleen ettei yhtään ymmärrä tuollaista. No en minäkään ymmärrä sun permanenttia hitto vie. Toisaalta töissä toinen vanha rouva halusi ostaa mun "taideteoksen", ja oli kovin surullinen kun totesin, että se on mun enkä voi kättäni myydä.

Näiden kanssa mä vanhenen ja kyllä ne sinne ryppyjen alle peittyy kun oon sata ja yksi.

Näihin tunnelmiin, Heidi.