Pysähdy

Herään kellonsoittoon, tekisi mieli torkuttaa. Ehkä torkutankin, hampaat ehtii pestä pukiessakin. Kahvikuppi kaatuu kun kurotan aamunvitamiineja liian läheltä. Ei ehdi siivota, sen ehtii myöhemminkin. Auto on huurussa, ei olisi aikaa odotella että näkökenttä selkenee. En odotakkaan, ajan eteenpäin sentin reiällä tuulilasissa toivoen josko en tänäänkään ajaisi kenenkään päälle. Parkkipaikkaa ei löydy, pakko jättää sakkopaikalle. Ei ole aikaa, maksetaan sitten sakot mielummin.

Milloin elämästä tuli kilpajuoksu aikaa vastaan. Alkoiko kello tikittää nopeammin kun kasvoin aikuiseksi, mitä tehdä kun ei ehdi nukkua eikä olla hereilläkään. Kun pitäisi olla aikaa perheelle, ystäville, rakkaudelle, työlle sekä koululle. Kauppaan pitäisi ehtiä, suihkussa pitäisi käydä. Rahaa täytyy tehdä ja mikä tulee menee sitäkin nopeammin. 

Milloin elämästä tuli oravanpyörä, jossa kaikki hienot hetket katoavat ainaisen kellon tuijottamisen taakse. Tämä hetki on yhtä kuin seuraavasta ahdistuminen. Perunat kiehuvat liian hitaasti ystävän naputtaessa rannekelloaan todeten ostoskeskuksen menevän tunnin päästä kiinni. 

Olen kuullut liian monta tarinaa siitä, miten ihminen palaa loppuun kuin kaunis joulukynttilä. Ihmisten, joiden uskoi aina pysyvän kilpajuoksun kärjessä. Ehkä heillä oli liian kiire, ehkä läheisillä oli liian kiire. Miten meillä niin harvoin on aikaa kysyä mitä toiselle kuuluu. Miten aika pysähtyy vasta silloin kun on liian myöhäistä. Silloin kun tuolla kysymyksellä ei ole enää merkitystä, silloin meillä olisi aikaa.

Kysynkin, milloin on aika pysähtyä.

Näihin tunnelmiin, Heidi. 

Seison omieni puolella

Pienen elämäni aikana olen ehtinyt koota ympärilleni monenlaisia ihmisiä, eri ikäisiä, näköisiä, erilaisia elämänarvoja kantavia niin positiivisia kuin negatiivisiakin tuttavuuksia. Muistan kuinka tärkeää nuorempana omaa sosiaalista statusta oli nostaa niin monella irc-galleria kaverilla, Facebook tuttavuudella kuin tänäpäivänä Instagram seuraajallakin. Suuret numeromäärät kertoivat ihmisen arvon ja ne joiden kommenttiboksit eivät olleet täynnä olivat vähintäänkin pohjasakkaa tai muuten vaan noloja.

Uskon, että jokainen ihminen johon olen tutustunut, on ollut elämässäni jostain syystä. Kuten totesin, jokainen ei ole vaikuttanut elämääni positiivisesti, mutta koen että myös näissä ihmissuhteissa olen oppinut jotain. Jotain, jota tänä päivänä voin käyttää hyödykseni. Olen viettänyt aikaani aikaani niin kaljaa juovien hupparipoikien seurassa kuin hienoimpiin hepeniin pukeutuvien tyttöjen kanssa muille nauraen. Olen kuulunut moneen porukkaan, etsinyt itseäni ja lopulta löytänyt ne ihmiset, jotka koen omaan lähipiiriini sopiviksi.

Irc-gallerian poistin jo aikaa sitten, sehän oli muodissa viimeksi seitsemän vuotta sitten. Instagramin muutin yksityiseksi, sillä tajusin etten halua täysin tuntemattomien ihmisten seuraavan (lähinnä niiden +40 miesten) mitä kuvia elämästäni jaan. Tein myös Facebookkiin muutama vuosi sitten siivouksen, jossa poistin noin 300 ihmistä kaverilistoiltani. Olen suhteellisen tarkka asioista joita jaan, en kerro osoitettani, työpaikkaani tai läheisistäni sellaisia asioita, jotka eivät nettiin kuulu.

Olen pyrkinyt pitämään myös lähipiirini pienenä ja poistanut ympäriltäni ne ihmissuhteet jotka koen turhiksi. Sellaiset, jotka tuovat enemmän pahaa mieltä kuin hyvää. Elämä on aivan liian lyhyt riitelyyn sekä siihen, että joku toinen imee energiaa itseensä. Luotan täysin niihin, jotka pidän lähelläni ja tiedän, että se luottamus on molemminpuolinen.

En määritelle parasta ystävää, määrittelen ihan parhaan kaveriporukan. Ja somenumeroissa se porukka on aika pieni, mutta olkoon. Mä oon sitten vaikka somestatukseltani nolo, kunhan mun ympärillä oikeassa elämässä on ne rakkaimmat ihmiset.

Näihin tunnelmiin, Heidi

 

Pilvilinnatkin murtuu

Kaiken harmauden keskellä ei ole viimeisten parin viikon aikana kyllä paistanut valonsäde mistään suunnasta, tai niin minä yltiöpessimistisyydessäni olen sen kokenut. Verenluovutuksen jälkeen sain tietää veriryhmäni, joka miinusmerkillään saattanee selittää ajoittaista vajoamista kuilun pohjalle.

Pari viikkoa sitten onnellisena lompsin terveydenhoitajan luokse istumaan ja ottamaan sen pakollisen influenssa-rokotteen. No eipä siinä mitään, on niitä otettu ennenkin. Ja siitä se alamäki alkoi. Taisin olla jo alunalkaen hieman flunssainen ja ensimmäinen viikko snadin flunssan kanssa oli ihan ok. Pienoinen retki kauniiseen Vaasaan ja sieltä kotiin kurkku niin kipeänä, että ajattelin yöllä kuudetta jääpalaa syödessäni olevani päästäni sekaisin. Diagnoosiksi poskiontelontulehdus sekä nielurisatulehdus. Huippua, harjoittelun alkuun ruhtinaalliset kolme päivää.

Meillä on kotona lentänyt milloin mikäkin, viimeisimpänä herkut seinään kun Frans kohteliaasti koitti ilmoittaa, että ei niitä kiloja kipeänäkään kannata yltiömäisesti kerätä. Se oli mulle liikaa. Sitä ennen lensi kengät, kuumemittari ja takki olohuoneesta eteiseen kun ei ollut ensimmäinen lääkäri älynnyt määrätä mulle antibiootteja. Frans sanoi että olen dramaattinen, en allekirjoittanut. Soitin äidille, itkin vähän ja soitin päivystykseen ja kysyin koska pään saa repiä irti. Onko jotain rajaa, milloin särkee niin paljon, että ruumiinosan voisi vain irrottaa ruumiista. Ei kuulemma vielä ainakaan.

Huomaan itsessäni jälleen sen huonoimman luonteenpiirteeni, itsekeskeisyyden. Minä itse teen aika ajoin omasta elämästäni ihan hiton hankalaa, eikä siinä mitään, mutta Frans joutuu kyllä yleensä kellumaan samassa veneessä ja vaatii hyviä hermoja kerätä ne heitellyt banaanit lattialta ja hakea se raivoava apinanpoikanen kainaloon. Elän jonkinlaisessa kuplassa, jossa koen suurta raivoa mikäli minulle sattuu jotain, minkä koen epäreiluna itseäni kohtaan. Miettikää, mun mielestä oli epäreilua, että mulle tuli kahden viikon flunssa ja pari bakteeritulehdusta. Koska minähän olen Äiti Teresa, enkä ansaitse mitään huonoa, enkä varsinkaan flunssaa. 

Meissä jokaisessa on huonot puolemme, yleensä ne ovat niitä joita muissa ihmisissä inhoamme. Tämän itsetutkiskelumatkani aikana, jota aikuistumiseksikin voisi kutsua, olen pyrkinyt jatkuvasti myös oppimaan tiedostamaan omat huonot puoleni. Sillä sen, minkä ei tiedä olevan rikki ei voi koskaan korjatakkaan.

Kaikkien tavaroiden heittämisten ja raivokohtauksien sijaan olisinkin voinut miettiä, miksi jätin kädet taas pesemättä kauppareissun jälkeen tai miksi niillä kakkaisilla sormilla piti kaivaa mustikankrämmäleet hampaan välistä kun olisi voinut käyttää hammastikkuakin.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Parisuhteen kompastuskivet

Parisuhde. Suhde jonka tyypillisesti lähes jokainen ihminen kokee vähintään kerran elämässään. Jotkut kokevat useampia, pidempiä, lyhyempiä, sekavia ja sotkuisia. Toiset onnekkaat kokevat vain yhden ja elävät mahdollisesti ensimmäisen kumppaninsa kanssa loppuelämänsä.







































Parisuhteen käsitys on muodostunut vaaleanpunaiseksi unelmaksi, jossa elämä on ruusuilla tanssimista. Kuljetaan saippuakuplien läpi sydämen muotoisin silmin. Todellisuudessa kyseessä on eniten työtä vaativa suhde, jonka kaksi ihmistä yhdessä muodostavat. Parisuhteen pohjan muodostavat niin oma hyvinvointi, sen toisen osapuolen hyvinvointi kuin suhteen hyvinvointi yleensä. On vaikeaa elää toisen kanssa silloin, kun jo itsensä kanssa on hankalaa. On opittava tuntemaan toinen niin hyvin, että toisen käteen laskee ne aseet, joilla hän pystyisi satuttamaan sinua eniten. On oltava rohkea ja uskallettava antaa itsestään se kaikki, minkä ennen vain itse tiesi. On haluttava huomioida toisen tunteet ja osattava oppia myös toisen ajatuksista. On opittava ottamaan vastaan kritiikkiä ja myös niitä raivokkaita huutoja riidan keskellä, samoin on pystyttävä sopimaan asiat perinpohjin niin, että riidan jälkeen aloitetaan puhtaalta pöydältä eikä jatketa tallustelua jatkuvassa sumussa.

Kun parisuhteessa tulee vastaan mutkia, on ne opittava kulkemaan yhdessä. Miettiessäni suurimpia kompastuskiviä, joita olen nuoren elämäni aikana huomioinut, tulivat mieleeni seuraavat asiat:

1. Alkuhuuman loppuminen
Kyllä, jokaisen suhteen alkuhuuma loppuu aikanaan. Ei tule enää perhosia vatsaan aina toisen tavatessa ja ne ensimmäiset ärsyyntymisen merkit alkavat muodostua. Täytyy ymmärtää, ettei toisen ihmisen kanssa eläminen tule olemaan juhlaa jokaisena päivänä. Suhteeseen lähtiessä tulee tajuta se asia, että meistä jokaisella on myös omat huonot puolemme.

2. Yhteenmuutto
Siinä se arki sitten pamahtaakin vasten kasvoja. Kuka sisustaa ja miten vessapaperirulla laitetaan oikeinpäin. Naisetkin käyvät kakalla ja miesten bokserit eivät löydä pyykkikoriin. Kuka tekee ruuan ja kuka siivosi viimeksi. Yleisimpiä nalkutuksen aiheita ja pienten riitojen synnyttäjiä.

3. Mustasukkaisuus
Alussa ihan normaalia. Viesti siitä, että välittää ja pelko toisen menettämisestä. Loppujen lopuksi on kuitenkin opittava luottamaan toiseen ja uskottava, että ei jokainen vastaantuleva nainen tai mies ole suhteelle uhka. Ei jokainen kaupankassalla hymyilevä myyjä yritä varastaa sitä toista sinulta. Mikä on silloin omanarvontunne ja miten paljon epäluottamus toista voi satuttaa.

4. Toisen tukahduttaminen
On ymmärrettävä, että meillä oli elämä jo ennen kuin olimme yhdessä. On annettava toisen jatkaa elämäänsä myös niiden asioiden parissa siitä huolimatta että eletään yhdessä. Ei parisuhteessa ole tarkoitus muodostaa symbioosia, johon kenelläkään tai millään muulla ei ole asiaa.

5. Kuuntelemattomuus
Sekä yleisesti keskusteleminen. Kumppanin tulisi olla se henkilö, jolle jaetaan kaikki maailman murheet. On opittava keskustelemaan niin iloisista kuin surullisistakin aiheista. Niistä asioista mitkä iltaisin vaivaavat sekä siitä mitä söi lounaaksi.

Itse uskon, että eroamiseen on vain kaksi syytä. Toista ei enää, niin yksinkertaista kuin se onkin, rakasta tai toinen pettää luottamuksen niin, ettei sitä enää koskaan saa korjatuksi.







































Itse opin parisuhteessani joka päivä jotain uutta. Vaikka olemme kulkeneet yhdessä jo miltei viisi vuotta, tulee eteen edelleen uusia asioita, joita en ole tiennyt. Mekin riitelemme, huudamme, halaamme ja pussaamme. Meillä on meidän jutut ja jokainen parisuhde on erilainen. Mutta mikäli sen haluaa kestävän, on jaksettava tehdä töitä eikä hanskoja saa heittää kehään heti ensimmäisen esteen kohdalla. Olen onnellinen, että saan elää elämääni samalla poikaystäväni, mutta myös parhaan ystäväni kanssa.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Voiks tänään skipata

Taitaa olla aika vihdoin avata suu tämän syksyn aikana muodostuneista ajatuksista liittyen koulunkäyntiin.

Ymmärrän, että valtio on rahaton. Kun valtio on varaton ei varmaan ihan yllätyksenä tule ettei oppilaitoksillakaan ole rahaa. Kun koululla ei ole rahaa, ei ole opettajilla mahdollisuutta opettaa eikä oppilailla mahdollisuutta oppia. Viime syksynä kuitenkin päällimmäisenä ovat pyörineet sanat en jaksa, ei kiinnosta ja ajatus siitä, että opetan itse itseäni tähän tulevaan ammattiini. En ole ensimmäinen, enkä viimeinen joka näitä asioita on käynyt mielessään läpi.

Olen kuullut saman laulun siitä, miten edelleenkään kenelläkään ei ole rahaa eikä loppujen lopuksi kukaan halua ottaa niskoilleen vastuuta siitä, että tällä hetkellä asiat opintoihin liittyvissä asioissa ovat enemmän kuin retuperällä. Kyllä, olen kokopäiväinen opiskelija ja sen itse valinnut. Kyllä, minulla on kuitenkin myös elämä. Kyllä, haluan nukkua, urheilla ja käyttää aikaani myös muihin asioihin kuin niiden miljoonien tehtävien tekoon. Niiden tehtävien, joita muuten oli vielä pari viikkoa sitten työpöydällä noin kaksikymmentä. Niiden tehtävien, joiden takia mietin, että söinkö tänään ja menen nukkumaan keskiyöllä istuttuani koneella koko päivän jälleen kahdeksan tunnin koulupäivän jälkeen.







































Kun koulussa kaupan päälle lentää pari lapiollista kuraa siitä, miten huonosti asioihin on perehdytty tai miten huonosti ne kakskytä+ tehtävää on tehty, voin sanoa että alkaa heikomman hermo pettää. On mielenkiintoista, miten monta kertaa olen kuullut lauseen "teet nämä itseäsi varten" ja silti palkkiona on parhaimmillaan viiden minuutin läksytys siitä, miten asioihin tulisi perehtyä enemmän. Samoin lause "aina ei tarvitse olla paras".  Entä jos haluaa olla, miksei kukaan tarjoa siihen mahdollisuutta. Miksei ihmiselle, joka haluaa oppia, anneta enää nyky-yhteiskunnassa siihen mahdollisuutta.

Olen jo pitkään kokenut suurta tyytymättömyyttä ammattikorkeakoulun toimintaa kohtaan. En edelleenkään ymmärrä miten tällä vuosituhannella eläessäni koen eriarvoisuutta sen suhteen opiskelenko ammattikorkeakoulussa enkä yliopistossa. Yliopisto kerää suuren määrän ulkopuolisia ammattitaitoisia luennoitsijoita, panostaa viriketoimintaansa ja ennen kaikkea haluaa tukea oppilaidensa kehittymistä sekä valmistumista.

Kun kuulin, että meidän koulussamme liian suuren opiskelijamäärän takia ei enää makseta jokaisesta valmistuneesta. Asia jälleen valkeni. Kun kaikessa on kyse rahasta voi oman arvonsa laskea sen mukaan, maksaako joku siitä, että valmistut. Ylijäämäopiskelijan markkina-arvo on pyöreä nolla ja on valtiolle enemmänkin voitto kuin häviö, jos valmistuminen hieman viivästyisi. Eipähän tarvitsisi maksaa edes sitä 40% opintolainasta takaisin niille opiskelijoille. Miettikää hei mikä säästö se on valtion budjetissa.

Vasta kun opettajatuutorimme jutteli kanssani ja kysyi olenko väsynyt, tajusin miten väsynyt todella olin. En tiedä tuntisinko näin, jos ajattelisin että tuleva työni ei olisi tärkeä. Tai jos ajattelisin, että voisin hoidella ihmisiä puolivillaisella. Mä välitän. Mä haluan olla sen luottamuksen arvoinen, ettei mun potilaan koskaan tarvitse miettiä osaanko mä hoitaa mun työni.

Tarkoituksena ei ole loukata kenenkään opettajan, muun alan opiskelijan tai muiden mielensäpahoittajien mieltä. Haluaisin, että ihmiset avaisivat silmänsä ja ymmärtäisivät mikä on mennyt vikaan. Olen onnellinen, onnellinen että opiskelen, mutta samalla niin väsynyt siihen että asiat heittävät häränpyllyä harvasen päivä.

Näihin tunnelmiin, Heidi

Mitä jäljelle jää

Kun viime syksynä koin pienehkön, tai oikeastaan hieman suuremmankin burnoutin tajusin, että on viimein aika keskittyä hetkellisesti vain omaan itseen. Kun on käynyt niin pohjalla, että toivoo vielä joskus nauttivansa esimerkiksi suihkussa käymisestä tai siitä, että pystyisi nukkumaan koko yön läpi pelkäämättä seuraavaa päivää, näkee maailman sanoisinko, hieman eri valossa. En ole avannut asiaa täällä sen enempää, vaikka useasti olen asiaa ajatellutkin. Niihin aikoihin en kokenut olevani valmis siihen palautteeseen, mitä mahdollisesti saisin. Minullahan oli kaikki hyvin, muttei ollut kuitenkaan. 

Mutta onneksi, kuten elämässä yleensäkin, kaikki muuttuu lopulta parhain päin. Muistan kuinka kaverini sanoi minulle tuolloin, että meidät laitetaan kulkemaan vaikeaa polkua, jotta opimme jotain itsestämme ja jatkamme taas vahvempina eteenpäin. Kaunis lause, ja riipivällä tavalla myös niin totta. Kesti kauan toipua, mutta olen onnekas siitä, että opin vihdoin kuuntelemaan itseäni. Kesti kauan tajuta oma oirekuva ja hyväksyä, että asiat eivät voi jatkua samalla tavalla. Opin poistamaan elämästäni stressaavia tekijöitä, edelleen opettelen luopumaan kontrollifriikkeydestäni ja pyrin elämään elämääni niin, että voin vielä jatkossakin seistä näiden sanojeni takana. 

Kiitos kaikille niille läheisille, joille olen asiasta voinut puhua. Tavalla tai toisella, olen pystynyt luottamaan teihin täysin näitä asioita läpi käydessäni. Ollaan itketty, naurettu ja vitsailtu. Jokainen on tukenut omalla tavallaan ja se jos mikä on hatunnoston arvoinen asia.

Ensin tuntui oudolta käydä selvinpäin kavereiden synttäreillä tai muissa kissanristiäisissä. Lopulta tajusin, että nautin siitä tunteesta kun voin mukavan illan jälkeen kääriytyä peiton alle ja herätä vielä aamullakin pää selvänä. En toki ole alkanut absolutistiksi, mutta olen priorisoinut alkoholin käyttöäni eri tavoin. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut viettäväni koko kesää tipattomana. 

Kun telkkarin katsominen alkoi tylsistyttää, tartuin kirjaan. Ja onneksi tartuin. Kiitos Juusolle, joka sai minut monen vuoden jälkeen innostumaan lukemisesta uudelleen. Jälleen yksi asia, mitä en koskaan uskonut sanovani, kirjat todellakin vievät syvemmälle tarinoiden syövereihin kuin elokuvat. Koen myös, että lukeminen on parantanut kirjoittamistaitojani, vaikka ikinä en mikään pilkunviilaaja kirjoittaja olekaan ollut. Muistan kun koulussa kirjoittamisen ilon pilasivat ne punakynän merkit siitä, missä pitäisi olla pilkku ja missä taas ei. 

Myös tentteihin lukeminen helpottuu, kun kirja on kädessä muulloinkin kuin pakotettaessa. Lukeminen on nopeampaa ja ydinasiat löytyvät suhteellisen helposti. Eli siis ultimaattinen winwin- tilanne. 

Stressitöntä loppuviikkoa. Nauttikaa elämästä ja lukekaa vaihteeksi joku hyvä kirja.

Näihin tunnelmiin, Heidi. 

Minä haluan

Muutama päivä sitten keskustelimme äidin kanssa siitä, millainen olin pienenä. Oliko minulla unelma-ammattia, kuten jokaisella pikkuprinssillä- tai prinsessalla. Eivät kuulemma kiinnostaneet lääkärileikit, kokkaushommat tai kodin leikkiminen. Maalaamisesta ja muusta näpertelystä pidin siihen pisteeseen asti, että olivat päiväkodissa sanoneet etteivät enää keksi minulle tekemistä.

Yksi juttu oli kuitenkin varma. Minä tein asiat omalla tavallani ja jos sukat näyttivät paremmilta erivärisinä tai vaikka nurinpäin, niillä mentiin. Kun aamupala ei maistunut, oli mukavempi nukahtaa pöytään tai kun äidin tekemät saparot näyttivät maailman junteimmalta asialta, oli parempi vetää esiin se itse leikattu otsatukka. Monta kertaa on kaupasta lähdetty pikkuHeidi kainalossa, raivon saattelemana, kun se uusin barbi ei päässytkään mukaan.

Minä haluan. Minä haluan. Kaikkea minäkin olen halunnut. Minä halusin päättää aina, enkä varmastikkaan ollut se helpoin lapsi. Muiden suunnitelmat olivat tylsiä tai minä olin ylienerginen.  Tahdoin samaan aikaan tehdä kaikkea enkä siltikään yhtään mitään. Montakohan kertaa nipistelin veljeäni vain siksi, että minulla oli tylsää. Sama jatkuu tänäpäivänäkin, vaikkakaan hän ei enää suostu pukeutumaan mun mekkoihin tai pukemaan päähänsä prinsessan kultakutreja.

Samalla olin tunnollinen ja kiinnostunut oppimaan lisää. Aina piti olla fiksumpi ja parempi. Luova puoli unohtui, piti sopeutua ja sopia joka paikkaan. Oli vain pieni ihminen, joka hukkui massaan. Jolla ei ollut rohkeutta olla oma itsensä, tai sitten se oli vain kadonnut hetkellisesti. Onnellinen olen, että niistä vuosista olen kasvanut.

Tuli vuosia, jolloin en uskonut itseeni. Joku oli aina parempi, miksi edes yrittää kun penkin alle menee kuitenkin. Olin puolikas, kunnes löysin ihmisen, joka uskoi minuun enemmän kuin olin itse koskaan uskonut. Tajusin, että kovaa työtä seuraa palkkio ja sattumien kautta, olen päässyt tutustumaan mitä ihanimpiin ihmisiin ja saanut tehdä juuri sellaista työtä mitä haluan. Jälleen teen juuri niitä asioita, joita minä haluan. Olen jopa alkanut maalaamaan jälleen.

Kaikki on nyt niinkuin minä haluan.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

VLOG

Kuvailin  teille tossa yks päivä videota mun päivästä ja semistihän se meni pipariksi kun akku tossa kamerassa alkoi temppuilemaan. Mutta niinhän se aina on, kun jotain pitäisi tehdä niin mikään laite ei toimi.

Sain kuitenkin kursittua kokoon jotain, joten toivottavasti tykkäätte. Meikäläisen editointitaidot on vielä vähän hakusessa, mutta harjoitus tekee aina mestarin.

Näihin tunnelmiin, Heidi

Kirje Sinulle

Hei Sinä,

Halusin kirjoittaa sulle, koska vaikka kuinka usein sanoisin kuinka tärkeä mulle olet, en tiedä kuuletko aina. Äidin sanoin mietin joskus onkohan sulla korvat vain koristeena. Oot tosin aina todennut, että kuulet kyllä. Yleensä sen jälkeen kun oon toitottanut jotain kymmenen kertaa. Mutta ei se haittaa, loppujen lopuksi aina halaat mua vaikka olisin kuinka raivostuttava. 

Muistatko esimerkiksi kun yksi päivä itkin huonoa oloa ja nälkää. Sulla meni hermot ja kiukustuit. Mä olin niin surkuhupaisa etten edes kuullut. Halasit mua, ja sain vihdoin ruokaa. Kiitos. Kiitos, että tunnet mut täysin. Joskus jopa paremmin kuin minä itse. Muistutat mua siitä, että mun pitää syödä. Mä vihaan sitä. Mutta oikeestihan mä tarvitsen niitä muistutuksia, koska en muista syödä ennen kun verensokerit laskee.

Oot mulle suurempi motivaattori kuin ehkä tiedätkään, niin ärsyttävällä tavalla saat mut nostamaan pyllyni sohvalta. Saat mut aina kurkottamaan vielä hieman korkeemmalle. Mä oon ylpeä susta ja sun saavutuksista, uskon, että säkin olet ylpeä musta. Odotan innolla meidän yhteisiä prokkiksia, koska en voisi toivoa parempaa työtoveria kuin sinä.

Kiitos, että sä vaihdat aina roskikset koska se oksettaa mua. Aika usein myös tyhjennät tiskikoneen, koska mä en yletä laittamaan laseja ylähyllylle. Se on sun velvollisuus, koska sä olet pidempi.

Sanoit mulle, ettei koko ajan saa sanoa että rakastaa, silloin se menettää merkityksensä. Se on musta hassua, mutta kun sanot sen niin tiedän, että todella tarkoitat sitä. 

Meillä on kiire ja omat aikataulut. Yhteinen elämä ja silti niin oma. Enkä koskaan muuttaisi sitä, se on hyvä juuri tällaisena. Kunhan aina muistat kuinka tärkeä mulle olet.

Rakkaudella.

Itse olet työsi valinnut.

Muutama kuukausi on nyt painettu kolmivuorotyötä tukka putkella ja vaikka olen nauttinut tästä kesästä täydellä sydämellä, on todettava, että onhan tämä hemmetin rankkaa. Rakastan työpaikkani yhteisöllisyyttä ja sitä, että voin jutella työkavereiden kanssa niitä näitä ja seuraavalla hetkellä toimia ammattimaisesti potilaiden kanssa.

Tänä kesänä on taidettu juoda tasan kaksi siideriä, ei darran darraa ja kaksneljäseiska väsymys painaa niskaa. Tiedättekö mistä tietää tulleensa vanhaksi. Siitä, että univajeesta tulee oikeesti paha olo. Päässä humisee ja vatsassa koputtelee oksennuksen mahdollisuus. 6 kuppia kahvia, ei pelasta tilannetta, ne tuovat lähinnä närästyksen. 

Alkoholipöhötyksen sijaan on kertynyt mun sanoin kolmivuorotyökilot. Yövuorojen jälkeen heräilen muutamina öinä järkyttävään nälkään keskellä yötä. Miettien kuinka kauan on ok vedota sekaisin olevaan unirytmiin kukkupäistä spagettilautasta mättäen kello kolmelta yöllä. Samainen ongelma jatkuu aamuvuoroissa, kun kauppaan ei ole kerennyt illalla eivätkä ne ole auki aamulla. Siinä miettien tuhlatakko jälleen kuusi euroa lounaaseen vai syödäkkö sormia. Liian usein sorrun jälkimmäiseen vaihtoehtoon, jälkkärinä höyryävän kuuma kuppi mustaa kahvia. Siinä kaikki mitä tarvitaan vaakanumeroiden kasvattamiseen. 

Reilu kuusi kuppia mustaa kahvia sekä sekava unirytmi. Kiire arkena, kiire vapaalla. Johtaa meidät seuraavaan ongelmaan. Kroppa lopettaa toimintansa, selkeämmin sanottuna suolisto alkaa lakkoon. Voin kertoa, että kun viikon odottelee, että jotain tulisi vaihteeksi ulos, alkaa hymy hyytymään. Siinä on hyvä miettiä, olisiko pitänyt pakata suosiolla ne eväsrasiat. Olisiko kaupassa kannattanut käydä sen sijaan, että olisi jälleen nukkunut kahden tunnin pikkupikku päikkärit. 

Osastollamme on myös noin kymmenkertainen ilmastointi, jotta pystymme pitämään ilman mahdollisimman raikkaana ja puhtaana. Tästä syystä myös iho on kirjaimellisesti räjähtänyt käsiin. Se on kuiva ja kutiseva. Samalla myös epäpuhdas. Silmät kutisevat niin, että ne tekisi mieli repiä irti. Tänä kesänä ollaan siis menty suhteellisen au naturel, silmätippoja suurkuluttaen. 

Mutta kuitenkin, näitä pieniä miinuksia lukuunottamatta nautin vuorotyön tuomasta vaihtelevuudesta ja siitä, että päivät ovat aika ajoin sisällöltään erilaisia. Joskus saa nukkua pidempään, toisinaan taas pääsee aikaisemmin kotiin. Yövuoroissa on oma tunnelmansa. Nuorena jaksaa, toivottavasti vielä vanhanakin. Jos ei, on minulla onneksi aina mahdollisuus siirtyä sorvin ääreen kahdeksasta neljään.

Vuorotyö on tottumiskysymys, joka ei, niin yksinkertaista kuin se onkin, sovi kaikille. Jos näin on, tajua se ajoissa ja etsi itsellesi päivätyö. 

11. käsky; Älkää ken antako työn teitä loppuun polttaa.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Liian ylpee

Onko vaikea olla ylpeä itsestään kun hehkuttaessa muu massa vetää sut kuitenkin kateudellaan takaisin maanpinnalle. Rakentava kritiikki ei koskaan oo ollut pahasta ja se on ainoa asia miten ylipäätään voi kehittyä. Jokainen tarvitsee sen toisen silmäparin kertomaan miten voisi olla vielä hieman parempi.

Mutta hyötyykö kukaan asenteesta "mä oon kuitenkin parempi kuin sä".  Keneltä se on pois, jos naapurin Matti on kesällä ensin ajanut nurmikkonsa. Ei se tarkoita, että sun tarvii ostaa viidensadan nurmikonajorobotti, koska sulla ei muuten oo aikaa ajaa omaasi. Anna Matin nurmikon olla, ja heitä se kateuden vihreä naamari sinne missä aurinko ei paista. Luultavasti itse teit jotain itsellesi tärkeämpää. Jos vaan nukuit, niin oo ylpee siitä, että kerrankin rauhotuit. Jos painoit duunia pää kolmantena jalkana, oo ylpeä siitä että selvisit jälleen yhden työpäivän.

Kun cittarin pihalla samainen Matti parkkeeraa viidenkymmenen tontun audinsa mun auton viereen, katsoen lähinnä missä hiton roskakasassa istun, mä voin olla ylpee siitä että maksoin mun rakkaasta autosta vaan yheksänsataa. Se on just se minkä mun elämäntilanne kestää, en minä ota lainaa autoa varten. Nostan sitä, jotta voin ostaa pari makaronipussia. Ja jos Masa on painanut elämänsä duunia istuakseen uudenkarheissa nahkapenkeissä niin se on mulle enemmän kuin fine. Ei se romuinen auto silti sun autoa katsomalla naarmuta. Ja mitä enemmän tuijotat, sitä lähemmäs ajan.

Kuitenkin jokainen pikkupallero tällä planeetalla elää elämänsä niinkuin itse päättää. Valinnat tuovat eteen erilaisia mahdollisuuksia. Ne mahdollisuudet muodostuvat sen mukaan, mitä itse olet päättänyt tehdä.  Omalla elämälläsi. Ei ole väliä onko sulla pulpetti- vai purjevene. Kumpikaan ei tee susta parempaa ihmistä. Ole ylpeä siitä, mitä sulla on. Se on sulla sua varten. Ja jos haluat enemmän, ymmärrä, että se ei loppujen lopuksi oo kiinni kenestäkään muusta kuin susta.

Ollaan ylpeitä siitä mitä meillä on nyt, ja eletään omaa elämää, jotta voidaan tuntea niin jatkossakin.

Kun mikään ei riitä

Saavuttaminen on elämäntapa. Tavoitteita luodaan sitä mukaa kun vanhat on saavutettu. Toisaalta tavoitteiden luominen on osa kasvua ja ainoa mahdollisuus saavuttaa jotain mitä todella haluaa.

Mitä sitten kun saavuttaminen ei enää tunnu miltään, kun kokeiden täydet pisteet tai 10 kilometrin lenkki ei tunnukkaan siltä kuin oli sen odottanut tuntuvan. Mitä sitten, kun saavuttaminen alkaa tuntua vain yhteiskunnan luomalta lankakerältä.

Mitä sitten, kun pitää vain olla paras eikä omissa tavoitteissa ole enää mitään järkeä. Mitä sitten, kun haet opiskelemaan arvostettua alaa yliopistoon vain koska se on arvostettu ala. Vaikka sisimmässäsi tiedät ettei se ole sitä mikä sinua kiinnostaa. 

Mitä sitten, kun katsot peiliin ja näet vain väsyneet silmät vailla päämäärää. Kun et enää tiedä mitkä ovat ne oikeat tavoitteet, joiden eteen haluat tehdä töitä vain siksi, että sinä oikeasti haluat.

Olen kulkenut pitkän matkan päästääkseni irti siitä ajatuksesta, että minun tulisi olla täydellinen. Nuorempana olin hyvä koulussa, koin velvollisuutenani opiskella opetetut asiat ja loistaa kokeissa. Kannoin kotiin kymppejä ja itkin jos koepaperissa oli kahdeksikko. Pienen tytön mielessä tuo kahdeksan oli vain suuri pettymys. Lukion jälkeen kympit tosin jäivät, muistan saaneeni lukion ensimmäisestä kokeesta seiskan ja silloin muiden heilutellessa iloisina koepapereita muistan vain miettineeni mitähän hittoa. 

Lukio loppui. Aikuisuuden kynnys. Miten olla aikuinen kun on vielä oikeasti ihan lapsi. Kun velvollisuudetkin oman mielen mukaan tulisi hoitaa täydellisesti, tulee lopulta seinä vastaan ja se seinä oli korkea. Unettomien kuukausien jälkeen muistan miettineeni, että jos tästä selviän niin selviän mistä tahansa. 

Matkan varrella on ollut sekä ylä-, että alamäkiä kuten elämässä kuuluukin. Jotkin ihmissuhteet ovat vieneet paljon energiaani, olen ollut katkera sekä vihainen. Jälkeenpäin ajateltuna koen kuitenkin näidenkin tilanteiden opettaneen. Olen tajunnut oman arvoni enkä jaksa katsella enää taaksepäin. Tänä päivänä vihdoin olen oppinut anteeksiannon jalon taidon ja se jos joku on rauhoittavaa. 

Leikkaukseni jälkeen tapahtui kuitenkin kaikki muu. Olo oli kuin sokealla joka näkisi ensimmäisen kerran elämässään. Maailma avautui aivan eri tavalla ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani normaali. Minun ei enää yliyrittämiselläni tarvinnut peitellä mitään, vaan sain kaikessa rauhassa olla oma itseni. On vaikea selittää, miten paljon asiat muuttuivat kun 1,4 kiloa rasvaa heitettiin jätesäkkiin, yhtä vaikeaa on selittää miltä elämä sitä ennen tuntui. Onnellista se oli silloinkin, mutta jotenkin olin kuitenkin jumissa enkä uskaltanut tehdä omia juttujani samalla tavalla kuin nykyään. Elin omassa kuplassani, jossa pyrin olemaan yhteiskunnan näkökulmasta täydellinen, jottei huonoa itsetuntoani nähtäisi.

Nyt olen onnellinen. Se riittää.

Viiden tähden darra

Oon vähentänyt paljon alkoholin käyttöä, koska en enää koe sen antavan mulle niin paljon hupia kun joskus ennen muinoin. Joskus on kumminkin ihan kiva repäistä, ja ai että olihan meillä Empun kanssa hulvattoman hauska ilta. Kebabbilassa 4:00 väännettiin itse meidän kebabbeja ja leikittiin, että ollaan töissä siellä, juotiin fiinisti viiniä Oscarissa ja puhuttiin puoli iltaa pelkkää englantia.

Tanssittiin kahdestaan Börssissä, koska jostain syystä kukaan muu ei ollut saapunut kyseiseen juottolaan. Olipahan enemmän tilaa meille. Voitettiin AuraFestiin 2 päivän vip-liput. Ei sillä, että kilpailu olisi ollut kovaa kun lippuja oli tarjolla kaksi ja niin oli osallistujiakin. Mua luultiin 4 vuotta nuoremmaksi, kai se on jo kohteliaisuus?

Mutta seuraavana päivänä saapui kylään tuttu kaveri. Tuo itseaiheuttama paholainen nimeltä D, darra, krappe, dagen efter tai perinteisemmin tunnettu krapula. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. En tiedä, mikä mun krappekaverin oli suututtanut, mutta se kyllä vyöryi kylään sellaisella vauhdilla, että mietin tosissani kuolenko. En muista milloin viimeksi mulla on ollut noin huono olo. Empulle itkin, että oon viimeksi leikkauksen jälkeen voinut näin huonosti ja sillon mut oli sentään pumpattu täyteen raskaamman sarjan anestesiahöyryjä. En pystynyt makaamaan, en seisomaan, en katsomaan ylöspäin, en syömään, en juomaan. En pystynyt tekemään mitään. Oksetti mutta eipä ollut mitään oksennettavaa. Itkin, nauroin, rukoilin ja huusin. Muistin taas miksi mansikkamehu on parempi vaihtoehto kuin margarita.

Vieraissa on tosin se hyvä juttu, että tarpeeksi kauan hengattuaan niillä on tapana häipyä. Me vietettiin yhdessä 12 helkutin pitkää tuntia, mutta illan tullen oli aika heiluttaa hyvästit. Annan mun dartsille viisi (5) tähteä ja toivon, että ensi kerralla saan kaveriksi kesymmän version.

Näihin tunnelmiin, Heidi

Kumppanina kiukkupussi

Minä olin nälkäinen. Frans jätti sateeseen seisomaan, kun luuli että luin sen ajatukset siitä, että käy kääntämässä auton ympäri. Pankkikortti ja avaimet jäi kotiin. Minä kiukuttelin ensin. Piti mennä giganttiin, ei menty kun alkoi ärsyttää. Meni hermo. Molemmilla. Lensi laukku ja kaikki muukin irtaimisto.

Frans karjui kuin myskihärkä ja minä tyypilliseen tapaani istuin hiljaa mykkäkoulua pitäen. Meinasi se jättää mut Skanssin pihalle, mutta keplottelin tieni takaisin autoon. Takapenkille. Mykkäkoulu jatkui. Raivostutti niin paljon, että pidättelin itkua matkalla "anoppilaan".

Olin päättänyt niellä kiukkuni ja käyttäytyä kylässä. Fransin isä kysyi saman kysymyksen kuin aina ennenkin "onko Frans ollut kiltisti". Sanoin, että laukku lensi ja äänivalli oli rikottu. Sanoin, että minäkin olin ollut tyhmä. Itketti, koska otti aivoon. Itkin vaikka nolotti. Juuso kertoi tarinoita Tarjan tempperamenttisyydestä. Nauratti ja sovittiin.

Olemme kumpikin temperamenttisiä, molemmat omalla tavallaan. Siinä, missä mä ärsytän nalkuttamisella tai turhanpäiväisellä kiukuttelemisellani viimeiseen asti, saa Frans kevyitä raivonpurkauksia. Frans huutaa, minä en. Minä mökötän, Frans ei jaksa. Mutta luojan kiitos ei olla kumpikaan pitkävihaisia. Tajutaan hyvin nopeasti milloin täytyy sopia, ja harvemmin mitään jää sen pidemmäksi aikaa hampaankoloon. Kun kaksi vahvaa luonnetta elää 40 neliössä on ilman puhdistaminen aika ajoin jopa tervetullutta.

Valtakunnassa taas kaikki hyvin.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Paljon sä painat

BMI, rasvaprosentti, vyötärönympärys, rinnanympärys. Joka naisen painajainen. Pyllyn korkeus, rintojen roikkuminen tai sisäreisien selluliitti. Raskausarvet, selkämakkarat, kaksoisleuka. Murheita, joita jokainen mimmi on miettinyt päänsä sisällä.

Karppaaminen, lenkkeily, syömättä jättäminen. Puhdistusdieetti, pepsidieetti tai 5:2 dieetti. Keinoja, joita monet naiset ovat kokeilleet, jotta paino putoaisi. Viisi kiloahan tippuu helposti, kun en syö viikkoon, voisipa oksentaa pois ylimääräiset kilot -- olisin tyytyväinen, jos mun vyötärö ois viis senttiä kapeempi. Juttuja, joita oon kuullut naisten suusta lähiaikoina.

Muistan itse vuosi sitten ajatelleeni, että kun pääsen ihannepainooni, olen tyytyväinen. Kun pääsin siihen, ja jopa sen alle, huomasin vain ihmisten kummastelevan pienuuttani. Kummasteluja siitä miksen syö (vaikka söin) tai kysymyksiä terveydestäni. En tuntenut oloani yhtään sen ihmeellisemmäksi kuin viisi kiloa painavampanakaan. Paino kun ei kuvaa kehon sisäistä hyvinvointia.

Jokaisella voi olla ihannepaino. Oli se sitten BMI- mittarin määrittämä lukema tai muuten vain päähänpinttymä. Tavoitepaino on eri asia, kun puhutaan reilusti ylipainoisen laihduttamisesta. Silloin painoa on pudotettava, jotta oman massan jaksaa ylipäätään kantaa.

Itse olen jättänyt vaa`an jo kauan sitten kaapin perukoille pölyttymään, eikä siinä ole enää pattereitakaan. BMI- lukemille näytän peukkua, koska ne nyt on vähän huppua eikä kerro realistisesti ihmisen kehonkoostumuksesta. Enemmän kiinnitän huomiota kropan kiinteyttämiseen, katson peiliin, hymyilen ja mietin, että jos huomenna kävelisi kauppaan autolla ajamisen sijaan. Ei siksi, että laihtuisin vaan siksi, että säästäisin bensakuluissa.

Tiesittekö, että meidän paino riippuu tasan siitä mikä on taivaankappaleiden massa. Kuun pinnalla painaisin vain 9 kiloa ja Jupiterissa 130. Painosta puhuttaessa, on aina hyvä olla vähän kuutamolla.

Näihin tunnelmiin, Heidi.

Miksei mutsi suostu maksaa lisää kolmannesta raidasta.

Kadehdittiinkohan kivikaudella, sitä kenellä oli hienoin luola tai tuuheimmat kainalokarvat. Oltiinkohan silloin yhtä pinnallisia ja palvottiin niitä, jotka löysi hienoimman pensaan ja kehitteli siitä pääkoristeen. Silloin kun raha ei vielä pyörittänyt maailmaa. Voitiinko silloin paremmin.

Kuulin muutama päivä sitten, että pientä poikaa kiusattiin koulussa, koska hänellä ei ollut kännykkää. Samaan aikaan toista kiusattiin sen takia, että hänellä on vääränlaisen puhelin. Ainoa oikea luurihan on se, mikä meidän yhteiskuntamme toimesta on muodostunut pilinjatkeeksi. Se on se suurin ja kallein, jonka avulla pieni kymmenen- vuotias tuntee itsensä maailman herraksi. Niin hienoksi ihmiseksi, että kaikki muut ovat sammakoita hänen valtakunnassaan. Miltä mahtaa tuntua kiusatun pojan äidistä, kun tiliote näyttää nollaa ja maailman rakkain pikkuinen itkee koulun jälkeen epäreilua maailmaa. Miten selittää pienelle lapselle, että raha ei yksinkertaisesti kasva puussa ja jos kasvaisi, saisi hänkin varmasti kaiken ja vieläkin enemmän.

Meidän kotona ei kasvanut rahapuita ja oikeastaan olen siitä onnellinen. Kun kuukausiraha loppui jo kuun puolivälissä, oli turha kinua lisää. Kyllä sitä aikojen saatossa oppi säästämään. Kyllä mä vielä vien mun vanhemmat syömään kun mulla on varaa tarjota kunnon ateria, sillä vaikka en uudenkarheita addun tennareita olisi saanut, sain kaiken mitä todella tarvitsin.

Kahdella raidalla pärjää siinä missä kolmellakin. Me ollaan kaikki ihan samalla viivalla, oli sulla tilillä tonni tai kymmenen.

Näihin tunnelmiin, Heidi

Entä jos ei osaakkaan olla yksin

Sosiaalinen, määrätietoinen ja kaikkien kaveri. Sellainen mä olen. Mulla on aina ollut paljon kavereita, kotona asuin parikymppiseksi ja Fransin kanssa ollaan kohta talsittu yhdessä neljä vuotta. Ja niistäkin reilu kaksi jo asuttu yhdessä. Ihana turvaverkko ja yksi päivä mä havahduin ajatukseen, että osaanko mä olla yksin.

   

Kun Frans oli armeijassa, mä asuin vielä kotona ja elämä oli muutenkin enemmän kavereiden kanssa rällästämistä kuin perusarkea. Ensi vuoden alussa tuo toinen puolisko kuitenkin lähtee pallon väärälle puolelle, pois mun luota viideksi kuukaudeksi. Samaan aikaan mun paras kaveri muuttaa toiseen kaupunkiin. En tietenkään joudu olemaan yksin sanan nimenomaisessa merkityksessä, mutta kun läheisimmät ihmiset ottaa etäisyyttä elämässä, on aika sopeutua uuteen tilanteeseen.

Kenelle sitten puhuu niistä asioista, joita voi jakaa vaan sen yhden kanssa. Entä kun ahdistaa, ja toisen Wi-Fi ei toimikkaan ja skypekin pätkii. Kun itsellä on ollut maailman paras päivä ja toista masentaa, etkä pääse paikan päälle tukemaan. Luet jokaisen uutisen peläten, että juuri siellä sattuu ja tapahtuu missä toinen on, vaikka yhtä hyvin se meteoriitti voi tippua omankin talon päälle. 

Mä en oo nukkunut yhtään yötä yksin yhteenmuuton jälkeen. Siinä taitaa olla se ensimmäinen asia, johon mun on pakko tottua. Toisena ihan vaan yksin oleminen. Mä koen sen jotenkin ahdistavana, en saa siitä mitään harmonista olotilaa itselleni. Vähän kuin nukkumaan mennessä, kun päivän tapahtumat alkaa pyöriä karusellia pään sisällä. 

Äiti on vitsaillut mulle, että milloin hakee mulle petivaatteet valmiiksi. Mä uskon kuitenkin, että ensi vuonna on vihdoin aika ottaa se toinen askel aikuisuuteen. Oppia itsenäistymään ja olla pelkäämättä ajatusta siitä. Uskoa, että oon itse itselleni arvokasta seuraa. Uskoa myös siihen, että kyllä ne muutkin pärjää vaikka et 24/7 olisikaan hyysäämässä vieressä. 

Noin 300 päivää siihen, että tutkimusmatka minuuteen alkaa.

Näihi tunnelmiin, Heidi.

Juttuja joita et ehkä tiennyt

1. Luen paljon kirjoja kun sille päälle satun, parhaimmillaan jopa kaksi kirjaa viikossa. Tän hetkisiin suosikkeihin kuuluu Jo Nesbo sekä Rosamund Lupton.

2. Mulla on kauhee ahtaanpaikankammo. Tää ilmiö on ongelma muun muassa jokavuotisessa Ruisrockissa, jossa jään suosiolla sellaiselle paikalle mistä pääsen livahtamaan pois ennen kun keikka loppuu. Kerran oon itkenyt HIM:in keikalla eturivissä pakokauhua, ja se saa jäädä viimeiseksi kerraksi.

3. Pelkään kävellä pimeellä yksin. Mun kaverit tietää ja onneksi ymmärtää kun soittelen niille ja pakotan puhumaan mun kanssa kunnes oon kotona. Yleensä kerron vielä missä millonkin liikun, että ne voi pelastaa mut jos joku mut nappaa, haha.

4. Oon maailman huonoin valehtelemaan. Jos valehtelen, en koskaan katso silmiin. Siinäpä vinkki.

5. Pesen hiukset maksimissaan 2 kertaa viikossa. Ensinnäkin siks, että vihaan viettää suihkussa yhtään pakollista aikaa enempää ja toiseksi hyvin ne pari kakkasinta päivää pärjää ponnarillakin. Päänahka ainakin kiittää.

6. Mulle on luoja suonut maailman surkeimmat hampaat. Mulla on ollut varmaan kaikki maailman raudat, ylhäällä ja alhaalla. Sen lisäksi ennen viimeisintä hammasremonttia mulla tais olla 10 reikää. Voisin todeta etten tykkää hamppilääkäreistä.

7. Oon vasta nyt alkanut juomaan maitoa sellaisen 15 vuoden tauon jälkeen. Ei se vaan maistu hyvältä. Ja ihan yhtenä kappaleena oon vieläkin, ei me ihmiset olla vasikoita.

8. Elän unissani aina ihan omaa elämää. Joskus juttelen, joskus käppäilen ympäri kämppää tai saan jonkun muun järkevän päähänpiston. Kerran etin meidän koiraa peiton sisältä ihan paniikissa.

9. Hyödynnän aika paljon mun pukeutumisessa Fransin vaatekaappia.

10. Kun me tapellaan Fransin kanssa, niin taistelutanner kyllä tärisee. Kaks vahvaa persoonaa saa aikaan ydinsodan, jossa korvatulpat on tarpeen. Onneks osataan myös nopeesti sopia asiat ja pyytää anteeksi.

Seikkailua sisätaudeilla

En tiedä millainen kuva teillä muilla on sairaanhoitajan harjoittelujaksoista, mutta ne on oikeesti aika raskaita henkisesti ja joskus myös fyysisesti. Joudutaan usein sopeutumaan moniin eri tilanteisiin ja useisiin eri työyhteisöihin, eikä joka paikassa koe olevansa tasa-arvossa muiden kanssa. Me harjoitellaan oikeiden ihmisten parissa ja se on oikeesti välillä tosi jännittävää.

Ensimmäisen harjoittelujakson jälkeen olin vaan onnellinen, että se oli ohi. En mä halunnut miettiä heti putkeen uutta harjoittelua. Mutta niin se vain piti taas alkaa miettiä uutta paikkaa. Paikkaa sisätaudeilta, joista en silloin vielä tiennyt mitään. Hyvä kun tiesin miten sisätaudiksi jokin luokitellaan.

Varauspäivä saapui ja notkuin jobstepin sivuilla tunnin ennen h-hetkeä. Mulla oli mielessä selkeä paikka mihin halusin, ja tiesin että jos en sinne pääse niin pännii kyllä paljon. Kun kello löi viittä, tärisi kädet ja sydän hakkasi. Kunnes sain varattua just sen paikan minne halusinkin. Oli onnellinen ja helpottunut fiilis. Pelko tulevasta mut samalla tosi jees olla.

Päivä ennen harjoittelun alkua tajusin, etten mä tiedä TYKS:in maanalaisista kellareista tai pukukoppien sijainnista yhtään mitään. Saatiin onneksi yksityiskierros koulukaverin äidiltä ja iso kivi putosi sydämeltä. Samalla kävin osastolla jo moikkailemassa ja hakemassa tunnuksia.

Ensimmäinen päivä saapui ja olin päättänyt että oon tasan oma itseni, ja tämä harjoittelu mennään positiivisella fiiliksellä läpi. Jännitti, hikoilutti, ujostutti ja pelotti. Tein monia juttuja ekaa kertaa, ja tapasin ihmisiä jotka kamppailevat vaikeiden sairauksien kanssa mutta jaksavat silti hymyillä.

Mulla kävi maailman paras tuuri tän harkkapaikan suhteen. Oon ollut siellä oikeesti onnellinen. Rankkaa on enkä sitä ala kieltämään, mutta musta on koko ajan tuntunut, että siellä oon osa työyhteisöä. Yritän parhaani joka päivä, ja kehitän taitojani. Oon päässyt näkemään toimenpiteitä, jotka helpottaa tulevaisuudessa samaistumista potilaan kysymyksiin ja pelkoihin. Mut on otettu niin hyvin vastaan. Sain jopa kesätöitä kyseiseltä osastolta, mikä on sekin tosi jees.

Vielä viikko tätä jäljellä ja maanantaina varataan jälleen uutta paikkaa, tällä kertaa kirurgian puolelta.

Rakkaudella Minä