Kun poika ja tyttö tapasivat

Seitsemän vuotta sitten näin pojan koulun käytävällä, ihan normaalin hauskan näköisen pojan. Meni pari vuotta siitä, kunnes vihdoin juttelin hänen kanssaan ensimmäisen kerran, tai ainakin se on ensimmäinen kerta jonka muistan. Oli yhdeksännen luokan päättäjäiset, joita oltiin juhlistamassa yhteisen kaverin luona. Muistan sanoneeni "heei, säkin luet espanjaa, kai jatkat lukiossa ja tuut mun viereen istumaan?", poika sanoi että näin sovitaan. No tuli kesä ja alkoi lukio, ja eipä tullut poika edes kyseiselle kurssille. Kiitos vaan. 

Jälleen oltiin samassa koulussa, mutta eipä juuri hengailtu samassa porukassa. Meni siis jälleen yksi vuosi, kunnes tuli ilmoitus vanhojentansseista ja mulle iski paniikki kun ei mulla ollut paria. Tomerana tyttönä menin pojan luo ja kysyin suostuisiko hän tanssiparikseni. Ja kyllä nainenkin voi tehdä aloitteen, haha. Vastoin odotuksiani sainkin vastaukseksi, että käyhän se ellei kukaan muu tule. Siis mitä. MITÄ. Siinäpä sitten odottelin muutaman kuukauden kunnes vihdoin sainkin myöntävän vastauksen.

En tiedä mikä niissä tansseissa on kun ne tuntuu aina sytyttävän tanssiparien välille jotain kemiaa. Siitä alkoi sitten neljän kuukauden joo-ei-jossittelu pitäisikö nyt olla vai eikö olla. Se oli sitä aikaa kun piti vielä vähän varmistella haluaako tähän jäädä. Tuli vappu 2012, ja pojan vanhemmat olivat pyytäneet meitä brunssille. Muistan kysymyksen joko te seurustelette sekä sanan tyttöystävä. Silloin se oli jo pakko myöntää että kaipa tähän on tultu jäädäkseen.

 Meni vuosi, meni toinen, tuli armeija, tuli yhteinen koti ja nyt ollaan tässä. Ja tässä on hyvä olla.

Hyvää yötä, Heidi.

Ei punaista lankaa

Ompa kiva pitkästä aikaa jakaa tännekkin kuulumisia, kyse ei oo siis siitä että blogi-innostus olisi kadonnut jonnekkin, vaan siitä että mulla ei yksinkertaisesti oo ollut aikaa. Kuvasin nyt kuulumiset videon muodossa. Antakaa anteeks mun jääpäisyys, eilen oli tosiaan tursajaiset joten ajatus ei ihan kulje niinkuin yleensä. Haha.

https://www.youtube.com/watch?v=KIt29OCTQIM&feature=youtu.be

Näihin tunnelmiin, Heidi

Treenijuttuja

Muutama teistä varmaan muistaakin kun mainitsin marraskuussa aloittaneeni crossfitin ja mun tunnelmat lajista oli kauhunkankeat. Jotenkin hauska verrata niitä fiiliksiä nykyisiin. Nyt on pari kuukautta treeniä takana, ja musta tuntuu että vihdoin oon löytänyt itselleni oikean lajin. Olin viime vuonna kuntosalin jäsenenä, mutta se ei kyllä toiminut millään tasolla. Sinne lähteminen ei oikeen maistunut ja siellä tekeminenkin oli vähän sitä sun tätä. Nyt kun on koko ajan valvovan silmän alla ja kaikilla on sama treeni, niin luovuttamisen mahdollisuus on oikeestaan nolla. 

Treenit on tosi monipuolisia, vaikka paljon on painonnostoa, niin mukaan mahtuu myös tosi paljon aerobista liikuntaa. Liikkeet pyritään tekemään nopeasti mutta silti puhtaasti, melkeinpä koko ajan ollaan liikkeessä. Crossfit takaa mahdollisuuden kehittyä tosi monella osa-alueella, mikä on musta ihan mahtavaa. Se on vähän niinku sellasta piilokehittymistä koko ajan. Enpä olis koskaan uskonut että minä, joka ennen sai just ja just nostettua 10 kilon tankoa, hurahtaa lajiin jossa ylipäätään nostetaan painoja. 

Äitini totesi mulle vähän aikaa sitten että "toi crossfit on taas tollanen ylihinnoiteltu muoti-ilmiö", ja onhan siinä perää tyyriytensä takia, mutta mä olen valmis maksamaan kalliimman hinnan siitä että vihdoin 20- vuotiaana mun tekee mieli lähteä treeneihin. 

Jos jollekkin teistä heräs pienikin innostus, niin suosittelen että meette koittamaan, ette varmasti pety.

Hyvää yötä, Heidi.