Keho, jossa elän.

Tiettekö, jotenkin mua vaan kyllästyttää kaikki säädökset siitä mitä yhteiskunta nykyään ihmiskropalle asettaa. Mua ottaa aivoon ne ihmiset jotka valittaa olevansa liian laihoja, mutta sitten ne ei syö. Samalla tavalla mua ottaa aivoon ne ihmiset jotka valittaa olevansa paksuja, ja syö älyttömiä määriä kuraa. Samalla tavalla mua ärsyttää mun oma käytös.

Tällä hetkellä mun paino on ekaa kertaa vähemmän mitä se on ollut kasiluokan jälkeen. Ja joo siihen vaikuttaa se että noi melonit puolitettiin. Mutta vaikka paino on alhainen, mä koen tällä hetkellä kauheeta kriisiä mun kropan kanssa. Multa kysyttiin monta kertaa ennen leikkausta että tuleekohan se mulle shokkina kun rinnat pienenee niin paljon, ja että tunnenkohan mä itteni sinuiksi sillon mun kropan kanssa. Ja vastaan vieläkin niinkuin silloin, että joo. Se ei oo se ongelma. Sen asian kanssa mä oon hyvinkin sinut. Mutta jotenkin sen jälkeen mulle on tullut olo että nyt mun pitää sopia johonkin. Isoilla rinnoilla mä pidin aina itteäni vähän isompana ja niin hassulta kun se voi kuullostaa niin arvottomampana, piilouduin niiden rintojen taakse, enkä koskaan edes ajatellut että mä voisin olla "tikissä". Sillon mä olin se joka valitti olevansa paksu, ja suuntas silti karkkihyllylle.

Mutta nyt kun oon omien sanojeni mukaan normaali (tota on vaikeeta selittää, mutta koen sen niin), mulla on sellanen olo että mun kropan pitäis sopia siihen muottiin, joka nyt on in. Ja se luo paineita, ja mietin vaan että jos se luo mulle paineita, niin miten se vaikuttaa niihin nuoriin joilla se itsetunto on vielä ehkä vähän hukassa?

Kuka määrittää sen mikä on unelmavartalo. Sinä itse.

Näihin tunnelmiin, Heidi

Miksi olla suunnitelma, menee pieleen kuitenkin.

Alotetaanpa ihan alusta. Oltiin sovittu jo hyvän aikaa sitten että lähdetään pääsiäisenä Gdanskiin. No tuli lähtöpäivä, laukut oli pakattu, iltasuunnitelmia tehty ja mulla kauhea ressi siitä lentämisestä. Huristeltiin lentokentälle, jossa odottavan aika on pitkä. Boarding lähestyi ja mun lentojännäri vaan kasvoi, kunnes saatiin tietää että meiän lento on 2 tuntia myöhässä.

Siis mitä? Kone ei ollut siis vielä edes lähtenyt Puolan päästä, joka jo sinällään oli musta outoa. No eipä auttanut kun suunnata kurnivan vatsan kanssa Turun lentokentän ah niin taloudelliseen kahvilaan jossa ruisleipä maksaa 10 euroa. Ehdin just ostaa sen ylihinnotellun kakkaleivän kun tuli kuulutus että koko lento on peruutettu. SIIS PERUUTETTU? Ja joo, sinne ei pääse mistään eikä koko loppuviikkona muutenkaan. Koska a) siellä on joku jumalaton myrsky ja b) kaikki loput lennot on loppuunmyyty. Että se siitä hauskasta lomasta. Tiettekö sen tunteen kun ootte jo heittäny lomamoodin päälle ja tenttikirjat hyllyyn pölyttymään?

Niin. Ja mä voisin vaatia jotain henkisiä korvauksia siitä että oon psyykannut itteäni tohon lentämiseen haha. Mutta siis parien raivon kyyneleiden jälkeen palattiin tukikohtaan suunnittelemaan että minne me nyt suunnataan, kukaan kun ei luonnollisesti halunnut jättää väliin tätä lomamahdollisuutta. Skumppalasien äärellä ideoita lensi aina Islannista Norjaan ja Tukholmasta shoppailupäivään Tallinnassa. Ja päädyimme viimeiseen. Joka oli kaikista eniten jees vaihtoehto, koska kukaan meistä tuskin ois enää jaksanu lentää enkä mä ollut koskaan käynyt Tallinnassa.

Aamulla suunnistettiin siis Helsinkiin ja hypättiin laivaan lakkouhkauksista huolimatta. Ajateltiin että jos lakko tulee niin sinne jäädään, kunhan päästään edes sinne päähän. Meillä oli tosi hieno hotelli, jossa pääsi pitkästä aikaa pulikoimaan. Syötiin hyvin, shoppailtiin ja tavattiin ihanat Leina ja Thomas jotka teki meidän illasta ihan huisin hauskan. Enpä olis uskonut istuvani neljältä yöllä kokkaamassa jotain japanilaisia kevätrullia tän pariskunnan himassa. Outoa mut hiton siistii!

Näiden ihanien ihmisten lisäks en voi sanoa tavanneeni monta kovin mukavaa ihmistä Tallinnassa. Ihmiset oli tosi epäkohteliaita enkä ymmärrä miksi. Oli meillä sentään yksi kiva taksikuski niistä kuudesta. Hymynaama.

Näihin tunnelmiin, Heidi.