Pysähdy

Herään kellonsoittoon, tekisi mieli torkuttaa. Ehkä torkutankin, hampaat ehtii pestä pukiessakin. Kahvikuppi kaatuu kun kurotan aamunvitamiineja liian läheltä. Ei ehdi siivota, sen ehtii myöhemminkin. Auto on huurussa, ei olisi aikaa odotella että näkökenttä selkenee. En odotakkaan, ajan eteenpäin sentin reiällä tuulilasissa toivoen josko en tänäänkään ajaisi kenenkään päälle. Parkkipaikkaa ei löydy, pakko jättää sakkopaikalle. Ei ole aikaa, maksetaan sitten sakot mielummin.

Milloin elämästä tuli kilpajuoksu aikaa vastaan. Alkoiko kello tikittää nopeammin kun kasvoin aikuiseksi, mitä tehdä kun ei ehdi nukkua eikä olla hereilläkään. Kun pitäisi olla aikaa perheelle, ystäville, rakkaudelle, työlle sekä koululle. Kauppaan pitäisi ehtiä, suihkussa pitäisi käydä. Rahaa täytyy tehdä ja mikä tulee menee sitäkin nopeammin. 

Milloin elämästä tuli oravanpyörä, jossa kaikki hienot hetket katoavat ainaisen kellon tuijottamisen taakse. Tämä hetki on yhtä kuin seuraavasta ahdistuminen. Perunat kiehuvat liian hitaasti ystävän naputtaessa rannekelloaan todeten ostoskeskuksen menevän tunnin päästä kiinni. 

Olen kuullut liian monta tarinaa siitä, miten ihminen palaa loppuun kuin kaunis joulukynttilä. Ihmisten, joiden uskoi aina pysyvän kilpajuoksun kärjessä. Ehkä heillä oli liian kiire, ehkä läheisillä oli liian kiire. Miten meillä niin harvoin on aikaa kysyä mitä toiselle kuuluu. Miten aika pysähtyy vasta silloin kun on liian myöhäistä. Silloin kun tuolla kysymyksellä ei ole enää merkitystä, silloin meillä olisi aikaa.

Kysynkin, milloin on aika pysähtyä.

Näihin tunnelmiin, Heidi. 

Seison omieni puolella

Pienen elämäni aikana olen ehtinyt koota ympärilleni monenlaisia ihmisiä, eri ikäisiä, näköisiä, erilaisia elämänarvoja kantavia niin positiivisia kuin negatiivisiakin tuttavuuksia. Muistan kuinka tärkeää nuorempana omaa sosiaalista statusta oli nostaa niin monella irc-galleria kaverilla, Facebook tuttavuudella kuin tänäpäivänä Instagram seuraajallakin. Suuret numeromäärät kertoivat ihmisen arvon ja ne joiden kommenttiboksit eivät olleet täynnä olivat vähintäänkin pohjasakkaa tai muuten vaan noloja.

Uskon, että jokainen ihminen johon olen tutustunut, on ollut elämässäni jostain syystä. Kuten totesin, jokainen ei ole vaikuttanut elämääni positiivisesti, mutta koen että myös näissä ihmissuhteissa olen oppinut jotain. Jotain, jota tänä päivänä voin käyttää hyödykseni. Olen viettänyt aikaani aikaani niin kaljaa juovien hupparipoikien seurassa kuin hienoimpiin hepeniin pukeutuvien tyttöjen kanssa muille nauraen. Olen kuulunut moneen porukkaan, etsinyt itseäni ja lopulta löytänyt ne ihmiset, jotka koen omaan lähipiiriini sopiviksi.

Irc-gallerian poistin jo aikaa sitten, sehän oli muodissa viimeksi seitsemän vuotta sitten. Instagramin muutin yksityiseksi, sillä tajusin etten halua täysin tuntemattomien ihmisten seuraavan (lähinnä niiden +40 miesten) mitä kuvia elämästäni jaan. Tein myös Facebookkiin muutama vuosi sitten siivouksen, jossa poistin noin 300 ihmistä kaverilistoiltani. Olen suhteellisen tarkka asioista joita jaan, en kerro osoitettani, työpaikkaani tai läheisistäni sellaisia asioita, jotka eivät nettiin kuulu.

Olen pyrkinyt pitämään myös lähipiirini pienenä ja poistanut ympäriltäni ne ihmissuhteet jotka koen turhiksi. Sellaiset, jotka tuovat enemmän pahaa mieltä kuin hyvää. Elämä on aivan liian lyhyt riitelyyn sekä siihen, että joku toinen imee energiaa itseensä. Luotan täysin niihin, jotka pidän lähelläni ja tiedän, että se luottamus on molemminpuolinen.

En määritelle parasta ystävää, määrittelen ihan parhaan kaveriporukan. Ja somenumeroissa se porukka on aika pieni, mutta olkoon. Mä oon sitten vaikka somestatukseltani nolo, kunhan mun ympärillä oikeassa elämässä on ne rakkaimmat ihmiset.

Näihin tunnelmiin, Heidi