Paranemisprosessi

Leikkauksesta on nyt 10 päivää ja ajattelin jakaa vähän tunnelmia paranemisprosessista. Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin niin ekat päivät meni aika lailla sängyn pohjalla ja olo oli kamala. Se tosin johtui suurimmaksi osaksi siitä pahasta olosta ei särystä. Mä olin muutenkin ne ekat päivät aika masis ja itkeskelin kotona kun en päässy mihinkään. Mulla hajoo pää heti jos mun on pakko olla vaan kotona. Pitäiskö jo parikymppisenä osata rauhottua?

Kun se paha olo vihdoin helpotti alkoi mielikin jo kirkastua ja paraneminen oli alussa aika nopeeta. Joka päivä särki vähemmän enkä syönyt enää neljän päivän päästä kuin 1 särkyläkkeen päivässä. Että sinäänsä nopea paraneminen jos vertaa leikkauksen suuruuteen. Mun haavakohdat ei oo vuotanut yhtään (vielä ainakaan kopkop) mutta teippejä ollaan pyritty silti vaihtamaan nyt ainakin viikon välein.

Viime keskiviikkona mulla oli tikkien poisto noihin nännien tikkeihin ja menin sinne ihan innoissani, koska kuvittelin että mulla on paraneminen mennyt tosi hyvin. Mun sairaanhoitaja oli muuten maailman paras, pakko hehkuttaa. Mutta joo, ei ne ollut sit oikeen kiinnittynyt ja lykättiin sitä poistoa perjantaille. Sairaanhoitaja käytti sanoja "sä oot varmasti pettynyt", mutta enemmänkin  mua alkaa jännittää kaikki infektiot ja komplikaatiot jos joku ei mee tasan niinkun pitäis. Vaiks siis todellakaan suuresta asiasta tässäkään ei ole kyse. No perjantaina lompsin takaisin sinne ja tikit oli pakko poistaa vaikka joistain kohdista se on vieläkin hieman auki, onneksi pinnallisesti. Tissi täyteen teippiä ja odottamaan taas tiistain kontrollikäyntiä. Jokainen toipuminen on yksilöllistä mutta toivotaan että muut haavakohdat suostuis menemään umpeen normaalisti.

Kestän kyllä selällään nukkumisenkin, vaikka se on kyllä pain in the ass oikeesti. Mun kärsivällisyys on suurella koetuksella kun haluaisin jo nähdä lopputuloksen, päästä urheilemaan ja ostoksille.

Mutta nyt maltti on valttia.

psss: jos teillä on jotain kysyttävää niin vastaan mielelläni <3

Näihin tunnelmiin, Heidi

Niks naks, miinus ykspilkkukolmekaks

Pahoittelut nyt aluksi siitä että tän postauksen teko on vähän jäänyt, mulla on vaan ollut olo kun rekan alle jääneellä madolla että en oo voinut kuvitellakaan kirjottavani mitään :D Että sinne meni se mun käsitys korkeesta kipukynnyksestä, haha.

Keskiviikkona mulla oli siis se kauan odotettu leikkaus! Aamun tunnit tuntu viikoilta, ja jännitys kasvoi koko ajan. Mua vaan itketti, musta tuntuu että se on joku mun tapa purkaa jännitystä. Onneksi hoitajat ymmärsi, ja ne olikin maailman parhaita! Koko sairaalassaoloajan toivoin että näkisin vielä sen hoitajan, joka tuli mun kanssa leikkaussaliin. Mamiksi sitä taidettiin sanoa, ihan huippu!

Jännitin nukutusta ihan turhaan, sillä se olikin lopulta koko operaation ehkä helpoin osuus. Kaikkein kauheinta oli herääminen, sen jälkeinen aivan järjettömän huono olo sekä ihmeelliset sydämentykytykset. Siis mähän olin mielessäni ajatellut että sairaalassa vähän kuvaan blogiin videota ja otan kuvia, katon jotain sarjoja, mutta enpä voinut sitten katsoakkaan kännykkää. Mulla oli niin kamala olo. Siis mulle jäi ehkä joku trauma siitä.

Onneks toipuminen on ollut suhteellisen nopeeta, ainakin tuntuu että joka päivä on jo parempi olo. Ja en voisi kyllä olla onnellisempi lopputuloksesta. Vaikka kaikki onkin vielä teipin ja mustelmien alla, niin näyttää nyt jo tosi hyvältä! Mun kaverit on sanonu mulle, ettei edes muista millaset mun rinnat oli kun nä näyttää niin luonnolliselta nyt. Ihan kun ne ois aina ollut tällaset. Se on aika hyvä kohteliaisuus.

Heidi miinus 1,3kg ja 3 kuppikokoa. Revitään siitä huumoria, en oo enää hinkkiheidi.

Näihin tunnelmiin, Heidi

Odotus palkitaan

Tänään vihdoinkin reilun viiden kuukauden odotus on ohi!

Sain tietää että mun leikkaus on ensi viikolla, ihan huippua. Olin kylläkin luullut että tieto tästä tulisi hieman aikaisemmin, jotta asioita voisi järjestellä. Onneksi kävi kumminkin niin hyvä tuuri että tää osui hiihtolomalle. Uskomatonta, en vaan käsitä. 

Tässä kohtaa en voi oikeen sanoa muuta kun että pikkuhiljaa alkaa jännitys kasvamaan. Mun äiti taisi mennä jonkun sortin paniikkiin kun hänelle ilmoitin asiasta, mutta hyvä että joku stressaa munkin puolesta, haha. Voi olla että ensi viikolla en sitten olekkaan näin rauhallinen. Ja jos nyt saan jonkun flentsun tai tää jostain syystä siirtyy niin vedän kyllä itkupotkuraivarit. Nyt koputetaan puuta.

Sanoin Fransille että mulle saa tuoda sairaalaan vihreitä kuulia, sillä niitä saa syödä vaan jouluisin ja erityisinä päivinä. Ja leikkauspäivä on mulle erityinen.

Ensi viikolla palataan siis asiaan kiloa kevyempänä.

Näihin tunnelmiin, Heidi.