Kuinka olla oman elämän bosslady

Kuinka mennä eteenpäin muurahaiskeossa tallomatta muita. Suomalainen yhteiskunta on tunnettu itsensä vähättelystä, kehujen vastaanottaminen on vähintään yhtä ahdistavaa kuin hississä kulkeminen tuntemattoman kanssa. Kuinka siis nostaa kruunu kutreille ja todeta olevansa vaan hiton hyvä tyyppi.

Oppimalla, ettei kaikkea voi osata mutta kaiken haluamansa voi oppia. Nöyryys on ensimmäinen askel onnistumiseen; joku voi osata asiat paremmin, eikä muilta oppiminen ole koskaan heikkoutta. Jonain päivänä Sinä voit olla se joka opettaa.

Olemalla takinkääntäjä. Faktoihinkin perustettu mielipide voi muuttua, mikäli joku toinen antaa uuden näkökulman. On siis turha olla liian itsepäinen. Paljon antoisampaa on oppia miksi ja miten asiat voi nähdä toisessakin valossa.

Kehumalla muita, kiittämällä ja oppimalla ettei toisen menestys ole itseltä pois. Parhaassa tapauksessa saa tärkeitä neuvoja ja motivaatiota pyrkiä kohti Omaa unelmaa.

Menemällä rohkeasti eteenpäin ja astumalla tilanteisiin jotka eniten pelottavat. Parhain tunne on, kun ei kuollutkaan vaikka älyttömästi pelottikin. Lisäksi oppimalla puolustamaan itseään. Ihmisen yli kävellään, jos hän itse asettuu kynnysmatoksi. Tämä on totuus vaikka karulta kuulostaakin. Sano mielipiteesi, pidä puolesi ja harjoittele argumentoimaan; se auttaa selviämään monesta ristiriitatilanteesta.

Älä uhriudu. Älä kyynisty. Ne eivät tuo muuta kuin mustan sydämen, joka lopulta leviää ympärillekin. Jos näet epäkohdan, korjaa se. Jos koet epäoikeutta, muuta asia. Puhu, sano, kerro ja kuuntele.

Kiillota siis kruunu. Päätä, ettei sinun elämääsi määritä kukaan muu kuin sinä itse. Elämäsi on valtakuntasi, jota lopulta vain Sinä hallitset.

Näihin tunnelmiin,
Heidi

Herttaisen häiritsevä rakkaus

Minä rakastan itseäni. Rakastan niin paljon, että menen lääkäriin kun olen kipeä. Rakastan niin, että haluan pitää huolta itsestäni. Kysyä itseltäni onko kaikki hyvin ja pyrkiä auttamaan, jos vastaus on kielteinen. Opettelemaan keinoja, joiden avulla arjenkin harmaudesta kävelee eteenpäin.
Rakastan niin, että tavoittelen unelmiani ja pyrin tietoisesti edistämään niiden toteutumista. Etsin vaihtoehtoja ja punnitsen niitä. Mikä on minulle parasta juuri nyt. Mitä juuri minä haluan.
Niin paljon rakastan itseäni, että suojelen pahalta ja taistelen vastaan mikäli se on tarpeellista.

En ole itserakas. Rakastan itseäni niin kuin rakastan jokaista läheistäni. Suojelen laumaani viimeiseen asti, huolehdin ja tuen. Miksi minun tulisi kohdella itseäni yhtään sen huonommin. Itsensä rakastaminen ei tarkoita jatkuvaa itsensä esille asettamista tai egon pullistelua. Se tarkoittaa oman itsensä arvostamista, minuuden jonka kanssa ollaan vuorokauden ympäri joka ikinen sekunti loppuun asti.

Olen oppinut omat heikkouteni. Tiedän vahvuuteni. Uskon, että pystyn sanomaan tuntevani itseni. Siinä ovat ne kortit, joilla pelata.

Jokaisella on oikeus ja velvollisuus rakastaa itseään. Kuitenkin raja itsensä rakastamisen ja itserakkauden välillä saattaa olla häilyvä. Joten muista, yli menevä rakkaus on usein herttaisen sijaan häiritsevää.

Näihin tunnelmiin,
Heidi

Minne sä juokset

Kun pienenä tyttönä itkin matematiikan laskuja, muistan miettineeni kuinka isona tyttönä päätän itse mitä teen ja mitä en tee. Jo tuolloin rakensin itselleni perfektionismin temppeliä, jossa pyrkimys on jatkuvasti parhaaseen lopputulokseen. Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä paremmin olen ymmärtänyt tuon parhaan tuloksen jatkuvan karkuun juoksun. Yhteen etappiin pääseminen avaa jälleen uuden tavoitteen. Maalia ei ole. Tavoitteet ovat hyviä silloin, kun osaa pysähtyä nauttimaan jo saavutetuista suorituksista.

Kun kuitenkin tavoitteeseen päästessä jäljelle jää tyhjä olo ja ajatus seuraavasta projektista, on jotain vialla. Kun loppuun suoritettua harjoittelua ei tee mieli juhlistaa viinilasilla vain siksi, ettei koe saavuttaneensa mitään riittävän suurta, on aika tehdä korjausliike. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen tehnyt töitä oman mieleni ja henkisen hyvinvointini kanssa. Olen tavannut niin vapaa-ajalla kuin työni kautta monta uupunutta, ahdistunutta nuorta ja aikuista. Olen oppinut, miten tähän astisen elämäni elämäntapani ovat syöneet energiatasojani salakavalasti jo vuosien ajan. Elämäntavoillani en tarkoita jatkuvaa dokaamista, röökin polttoa tai roskaruuan syömistä. Tarkoitan itseni piiskaamista, jatkuvaa tavoittelua ja muutoksia, joihin lopulta on mahdotonta sitoutua.

Olen itsenäinen, vahva ja myös itsepäinen enkä koe ulkomaailman ohjaavan ajatteluani. Suurin vastustajani on oma pääni ja omat ajatukseni, joiden kanssa olen joutunut työskentelemään. On ristiriitaista myöntää omat heikkoudet, joita toisaalta pidän myös vahvuuksina. Olen tuottelias, tunnollinen ja pyrin tekemään asiat parhaan mukaan. Toisaalta kuitenkin, nämä piirteet ovat jo kahdesti ajaneet minut sille reunalle, jolle on pakko istahtaa kun jatkaminen eteenpäin tuntuu mahdottomalta. Koen osaavani muiden ohjauksen ja auttamisen, mutta lopulta oman itsensä kanssa työskentely on kaikkein haastavinta.

Tänään toivoisin voivani palata noiden matematiikan laskujen pariin, en itkisi. Mutta mennyttä ei saa takaisin. Kohti parempaa tulevaa voi tavoitella. Kohti tulevaa on kuljettava. Ja lopulta, siitä on osattava nauttia.

Näihin tunnelmiin,
Heidi

Vaihtoehtoista ajattelua

Vatsa turvottaa. Hiuksissa on juurikasvu. Naamassa on näppylää ja se punoittaa. Katsoessa peiliin mikään ei miellytä, miksi edes yrittää peittää ihoa kun lopputulos ei kuitenkaan riitä. Meikkipussi on sotkuinen, ei oma kosmetiikka ole samanlaista kuin kaverilla. Farkut kiristää, paita kiristää ja sukat ovat nukkaiset.

Puuro kiehuu, vaihdan farkut sukkahousuihin, pesen ja rasvaan kasvot. Laitan hiukset nutturalle, enää juurikasvu ei näy. Tartun ripsiväriin ja poistun peilin edestä. Hymyilen, peili on vain heijastus. Peili on materiaa, joka luo sen mitä itse haluamme nähdä. Olen kaunis.

Miksi kirjoittaa, kun en ole riittävän hyvä. En tiedä tarpeeksi vaikka valmistuminen häämöttää. Muiden saavutukset ärsyttävät, joku on taas tehnyt jotain paremmin. Joku sai taas kunniaa. Joku voitti palkinnon, toinen julkaisi kirjan. Miksen minä. 

Avaan koneen, kirjoitan. Äidinkieli on eri asia kuin luova työ, en koe niiden kulkevan käsi kädessä. Luen muutaman kirjan, varaan paikan seminaarista. En siksi että on pakko. Siksi, että kiinnostaa. Muiden saavutukset eivät enää ärsytä, ne inspiroivat. Hymyilen, epävarmuus on tunne. Epävarmuus on normaali harhakuva, jonka me itse luomme. Minäkin voin saavuttaa. 

Joku tietää paremmin kuin minä. Sanoillani ei ole painoarvoa. Pyörryttää astua yleisön eteen. Ääni värisee, sydän lyö liian lujaa. Muut ovat niin viisaita. Miten joku toinen uskaltaa. 

Avaan suuni, huomaan olevani viisaampi kuullessani ääneni. Tuo joku kuuntelee, joku toinen hymyilee, joku kolmas pyörittää silmiään. Reaktioilla ei ole väliä, sillä minä avasin suuni. Minulla on merkitystä. Hymyilen, pelko on tunne, joka saa juoksemaan. Juoksen sitä kohti. Enää en pelkää. 

Näihin tunnelmiin,

Heidi

Hauvavauva

Luinpa kerran artikkelin. Oikeastaan useampiakin. Aiheesta, joka saa ihmiset suunnattoman usein näkemään punaista.

Joku sanoi kerran, ettei koiraa voi verrata lapseen. On totta, ettei vastuu koirasta tule kestämään lopun (ihmisen) elämää, koira ei valmistu tai hanki ajokorttia.

Mutta sen verran voin sanoa, että pentuaikana uskon, että voin verrata kokemuksiani äitiyteen. Sohaisen varmasti nyt muurahaispesään, joten ottakoon itseensä ken haluaa.

Jännitimme sen syntymää, toivoimme sen olevan terve. Ja kun haimme kotiin 7 viikon ikäisen palleron, otimme täyden vastuun sen hyvinvoinnista. Lupauduimme pitämään siitä mitä parhainta huolta. Valvoimme yöt, siivosimme pissat, kuuntelimme itkua. Pennulla oli kolme korvatulehdusta, yksi vatsatauti, jolloin se kakkaili verta. Ruoka ei maistunut, syötettiin lusikalla. Tutustuttiin ihmisiin ja koiriin.

On ostettu tarvikkeita, lainattu ja saatu. Kierrätetty. Kokeiltu erinäisiä ruokia, pohdittu allergioita ja harjoiteltu vieroittumista. Käyty eläinlääkärissä, leikkitreffeillä ja pentukoulussa. Olenko väärässä vai tehdäänkö näitä asioita lapsienkin kanssa?

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että kukaan lapsi olisi sen huonompi tai arvottomampi kuin koirani. Tai että minä olisin nyt superäiti tai äiti ollenkaan, kun omistan koiranpennun.
Tarkoitukseni on muistuttaa, että koirasta kasvaa vuosien varrella perheenjäsen. Sellainen, jota suojelee parhaansa mukaan ja joka suojelee sinua.

Ehkä joskus kannan ihmisvauvaa, mutta nyt on hyvä näin. Karvavauvan kanssa.

Näihin tunnelmiin,
Heidi

Queens

Kun nuorena teininä seilasin Turun lähiseuduilla vaihdellen ajoittain kaveripiiriäni, oli lähelläni monta hyvää tyyppiä ja niiltä ajoilta on jäänyt monet hyvät muistot sekä kommellukset. Kaikesta huolimatta muistan jo silloin ajatelleeni, etten ole siellä missä lopulta toivoisin olevani.

Lukion aikana aloin tutustumaan nykyisiin läheisiini, joita täydellä sydämmellä voin kuvata tänään ystävikseni. Melkein jokainen meistä tytöistä kävi eri koulua, mutta se ei koskaan heikentänyt sidettämme. Jälkeen ajatellen uskon sen olleen ainoastaan vahvistava tekijä.

WHO RUN THE WORLD. QUEENS.

Pystymme puhumaan mistä vain, aina ummetuksesta politiikkaan. Selvennämme asioita toisillemme, nauramme toistemme tyhmyydelle ja yhdessä kasvamme viisaammiksi. Jokainen meistä on erilainen, mutta sillä ei ole koskaan ollut merkitystä. Mietimme usein kuinka onnekkaita olemme siitä, että me olemme juuri me. Meidän porukka, joka harvoin riitelee ja kun riitelee, niin kahvikupit lentävät ja savu nousee korvista.

Yksi tykkää halata, toinen kammoaa sitä, loput ovat opetelleet. Yksi leipoo, toinen polttaa kaiken pohjaan ja joku keksii, että ruokaa saa ravintolastakin.

Vaikka tänäpäivänä meillä jokaisella on kiireemme ja seilaamme kaupunkien välillä, olemme ymmärtäneet sen, etteivät tapaamisten määrät korvaa niiden laatua. Jokainen viesti, puhelu tai kahvin äärellä istuminen on hetki, jota pitää vaalia.

Kiitos teille, että olette siinä.

Näihin tunnelmiin,
Heidi