#267

En ole porvari enkä duunari. Minä olen ensisijaisesti opiskelija. Olen nuori ja ihminen. Totta puhuen, en koskaan ajatellut lähteväni mukaan politiikkaan. Ei ollut rohkeutta ajatella, että minun sanoillani olisi sen enempää merkitystä. Löytyi ajatuksia ja oli temperamenttia. Puuttui vain rohkeus.

Ajatusmaailmani muuttui viisi vuotta sitten kun löysin rinnalleni ihmisen, joka rehellisesti arvosti mielipiteitäni ja joka aina rohkaisi menemään eteenpäin.

Asiat kääntyivät päälaelleen kuitenkin vasta viime vuonna, kun tapasin kansanedustaja Anne-Mari Virolaisen appiukkoni syntymäpäivillä. Ajauduimme monen tunnin keskusteluun niinkin tyhjäpäisestä aiheesta kuin tatuointien hyväksyttävyydestä. Minä olin kuitenkin päättänyt, etten nouse pöydästä ennen kuin asiaan saadaan jonkinlainen yhteisymmärrys. Ja saatiinhan siihen. Tuolloin Anne-Mari sanoi minulle, että politiikkaan tarvitaan nuoria, jotka seisovat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti mielipiteidensä takana.

Puolen vuoden päästä tapasimme uudelleen. Anne-Mari muistutti minua aiemmasta keskustelustamme. Hän näki minussa potentiaalia. Minua jännitti, kun kysyin mitä NATO merkitsee Suomelle. Hän selitti, minä kuuntelin ja yritin ymmärtää. Aloin ottaa asioista enemmän selvää.

Olen tehnyt töitä ihmisten parissa, olen päässyt näkemään monia erilaisia työympäristöjä harjoittelujaksojeni kautta. Olen oppinut kuuntelemaan ja pohtimaan asioiden merkityksiä myös silloin kun niitä ei ääneen sanota. On pitänyt mukautua ja ymmärtää. On pitänyt oppia luopumaan ja päästämään irti. Olen kuullut tarinoita sota-ajoilta. Olen nähnyt elämän viimeiset hetket. Olen nähnyt huonosti voivan lapsen. Olen nähnyt, kun kaikki loppuu. Olen nähnyt ihmisten paranevan. Olen nähnyt onnenkyyneleitä sekä ilonkiljahduksia. 

On ymmärrettävä, että maailma muuttuu. Valtuuston keski-ikä kohoaa kuitenkin tällä hetkellä reilusti yli viidenkymmenen. Tarvitaan ajankohtaista tietoa siitä, millaista nuoren elämä tänä päivänä on. Minä olen kiinnostunut opiskelijoista, koulutuksesta. Minä olen kiinnostunut nuorten hyvinvoinnista. 

Kun ehdokashaku alkoi, perehdyin eri puolueiden arvomaailmoihin. Tulen perheestä, jossa on kasvettu vankasti vasemmiston hengessä. Raha ei kasvanut puussa ja työntekoon on kannustettu nuoresta lähtien. Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että mikään ei ole koskaan tullut ilmaiseksi. Vaati suurta uskallusta valita puolue, joka tuki minun ajatusmaailmaani, ei perheeni. En valinnut helpointa tietä ja astunut ehdolle puolueeseen, johon moni minun ajatteli astuvan. Olen saanut palautetta siitä, miten syljen duunareiden mukiin, miten en ymmärrä politiikkaa ja miten ei- porvarillisen perheen lapsi voisi astua kokoomuksen riveihin. 

Minut tekee surulliseksi ihmisten jaottelu kategorioihin, eikä se tue ajatusmaailmaani tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.

Meidän on opittava kuuntelemaan ja arvostamaan toisiamme. Sillä sekin avaa monia solmuja. On löydettävä yhteinen sävel yli puoluerajojen. Mielipiteeni ovat muodostuneet monista äänistä. Asiat eivät ole tarkkarajaisia ja toisiltamme voimme oppia hyvin paljon. Toisia mollaamalla emme kovin pitkälle pääse.

Kun minut valitaan valtuustoon tai lautakuntaan, en minä puhu siellä politiikkaa. Enkä minä 23-vuoden elämänkokemuksella osaa enkä todella haluakaan puhua kuin keski-ikäiset. Taustallani ei ole päivääkään poliittisissa nuorisojärjestöissä tai puolueissa. Enkä nytkään ehdolla ollessani, halua ajaa minkään puolue- eliitin ennalta päättämiä asioita, vaan haluan olla äänestäjieni äänenkantaja. Minuun on luotettu. Minut on valittu ehdolle ja haluan olla luottamuksen arvoinen. Haluan ajaa heidän asioita, joita ei muuten huomattaisi. 

Olen jo nyt oppinut muun muassa superbussin ja raitiotien hintaeroista. Mutta enemmän kuin se, rakennetaanko Turkuun pilvenpiirtäjiä tai uusia ostoskeskuksia, minua kiinnostaa se, että opiskelijat saavat hyvää opetusta ja kohtuuhintaisia asuntoja ja että terveydenhuollon asiakkaat ja sen ammattilaiset huomioidaan myös sote-uudistuksen keskellä.

Sellaisia asioita minä haluan ajaa. Sinun asioitasi.

Näihin tunnelmiin, 

Heidi. 

Motivoiko

Vuoden 2015 tammikuussa köröttelin autollani Turun ammattikorkeakoulun Salon yksikköön. Olin aloittamassa matkaani terveydenhoitajaksi.

Millaisena sitten olen kokenut Turun ammattikorkeakoulun terveydenhoitajan ammattitutkinnon opetuksen? Selvennyksenä tähän väliin, että terveydenhoitajan ammattitutkinto koostuu sairaanhoitajan pätevyydestä, jonka päälle erikoistutaan terveydenhoitajaksi.

Harjoittelujaksot. Olen kokenut, että harjoittelujaksot tuovat paljon enemmän kosketuspintaa kuin pelkillä luennoilla istuminen. Tässä ammatissa on ensiarvoisen tärkeää päästä vuorovaikuttamaan ja työskentelemään nimenomaan oikeiden yksilöiden kanssa. Luennoilta saadaan pohjatieto ja kentällä kehitetään hoitotyötä sekä kerätään rohkeutta ottaa ohjat omiin käsiin.

Harjoittelujaksoilla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Opiskelijaryhmiä on monia, harjoittelupaikkoja rajoitetusta. Opetussuunnitelman kokoon kursiminen järkevästi niin, että jokainen opiskelijaryhmä pääsisi kentälle luo päänvaivaa niin asioista päättäville kuin opiskelijoillekin. Harjoittelujaksot ovat uuvuttavia henkisesti, eivät fyysisesti. On osattava sopeutua uuteen työympäristöön, henkilökuntaan sekä potilasryhmiin. On opittava olemaan omatoiminen ja sataprosenttisesti läsnä. Meillä alkoi syksyllä kolmen perättäisen harjoittelun putki. 5 viikkoa kirurgisella. 5 viikkoa terveysasemalla. 5 viikkoa psykiatrisen hoitotyön parissa. Harjoitteluiden välissä oli maksimissaan viikonloppu, kaikilla ei sitäkään. Se on mielestäni liian suuri puristus liian pieneen aikaan.

Opetussuunnitelma muutoin muuntautuu jatkuvasti enemmän itseopiskelun muotoon. Opiskelija saa suuren määrän tehtäviä kotiin tehtäväksi ja niitä puretaan aiheeseen liittyen yhdellä luennolla. Viime syksynä saimme kurssin aikana toteutettavan projektin, josta muodostui 80 sivuinen. Se ei vaikuttanut kurssin arvosanaan ylentävästi, kunhan sen oli tehnyt. Motivoiko. Useimmat kurssit sisältävät myös seminaarityön, jossa ryhmä yhdessä perehtyy tiettyyn asiaan, esimerkiksi yhteen ehkäisymuotoon.  Ryhmät luennoivat nämä aiheet toisilleen. Suurin osa haukottelee esityksen aikana. Ryhmän jäsenille jää mieleen enintään se, mitä omassa työssään on tehnyt. Muille se takelteleeko joku esityksen aikana. Motivoiko. Me luennoimme toisillemme ne aiheet, jotka eivät muuten mahdu kurssin tuntimäärään. Me siis opetamme toinen toisiamme ammattiin, jossa on kysymys ihmisten hyvinvoinnista, elämästä ja kuolemasta. Miten käy niiden oppilaiden ammattitaidon kehittymiselle, jotka seminaarista toiseen pääsevät kursseista läpi ryhmän rinnalla tekemättä itse mitään.

Olemme saaneet rangaistuksia kun emme ole osallistuneet seminaareihin, joilla on koulun ulkopuolelta tulleita luennoitsijoita. Ymmärrän, se ei ole kohteliasta. Olen kuitenkin istunut tunnollisesti kuuntelemassa markinnoinnin opiskelijoille suunnattuja luentoja, sillä ne ovat olleet pakollisia. Miksei ammattikorkeakouluille anneta riittäviä resursseja ammattitaitoisten ja mielenkiintoisten puhujien palkkaamiseen. Näitä resursseja on yliopistoilla.

Nämä ovat suurimpia ongelmia, joihin olen opiskeluni aikana törmännyt. Olemme keskustelleet opiskelijaryhmien kesken sekä opettajien kanssa. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta kaikki tuntuvat tyytyvän koulutuksen alenevaan tasoon. Nämä ovat asioita, joihin on saatava muutoksia.

Näihin tunnelmiin,
Heidi

Miksi olen ehdolla kuntavaaleissa?

Muistan kuinka lukion penkeille ensi kertaa muutama vuosi sitten istuneena silmissäni loisti tarkka tavoite. Minä menisin oikikseen. Painosanalla menisin. Niihin aikoihin koin suurta tympääntymistä asioiden kulkuun ja koin suurta tarvetta päästä vaikuttamaan asioihin. Kuitenkaan, en mennyt oikikseen. Hain kyllä, mutta se on oma tarinansa. En vaikuttanut, en liittynyt mihinkään järjestöihin ja moneksi vuodeksi taannuin kulkemaan valmiiden pohjien mukaan.

Kesti pitkään ennen kuin tajusin missä paikkani oikeasti on. Koin suuria tunnontuskia siitä, miksen tiedä mitä haluan tehdä. Nuorena naisena suuressa maailmassa vailla mitään tietoa missä olla. Muistan kuinka kävin työkkärin järjestämällä työnhakuun erikoistuneella psykologilla miettimässä mitä minä ylipäätään halua. Minulla oli lankakerä, joka oli solmussa molemmista päistä. Kuvailin haluavani vaikuttaa, en johtajan tasolla vaan niin, että saisin työlläni aikaan jotain hyvää. Luonnehdin vahvuuksikseni hyvän ihmisten lukemisen taidon, kuuntelun sekä sosiaalisuuteni.

Ja siitä se mielikuva alkoi muodostua. Hain terveydenhoitajaksi, sain pääsykoekutsun ja pänttäsin. Umpimähkään valitsin tien, eikä minulla ollut mitään tietoa mihin se johtaa. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin tiedän valinneeni oikein.

Miksi nyt sitten mukaan politiikkaan? Mukaan täysin uuteen ympäristöön, sellaiseen mistä minulla ei ole aiempaa kokemusta. En aio valehdella, teini-ikäisenä tiesin suunnilleen sen mitä vanhemmiltani kuulin. Nyt olen vihdoin tajunnut, että asiat eivät muutu ajattelemalla. On uskallettava avata suunsa. On uskallettava yrittää. Ja tuloksena voi olla jotain hyvinkin positiivista.

Ympärilläni on mahtavia ihmisiä, jotka haluavat tukea minua tukemaan nuoria. Olen törmännyt liian moneen nuoreen, joka voi huonosti. Haluan, että kotikaupunkini on paikka, joka tarjoaa riittävät palvelut terveyden edistämiseen sekä ensisijaisesti mielenterveyden tukemiseen, sekä mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyyn. Nämä asiat ovat todellisia ja kasvava ongelma. En aio hyväksyä sitä, että nuoret eivät löydä apua ajoissa. Enkä sitä, että opiskelijat palavat loppuun ennen uran alkamista. Nuoret ovat meidän tulevaisuutemme ja heille meidän on annettava mahdollisuus siihen, että he uskaltavat jatkossakin yrittää ja toteuttaa itseään.

Näihin tunnelmiin,
Heidi