Mitä sitten kun saavuttaminen ei enää tunnu miltään, kun kokeiden täydet pisteet tai 10 kilometrin lenkki ei tunnukkaan siltä kuin oli sen odottanut tuntuvan. Mitä sitten, kun saavuttaminen alkaa tuntua vain yhteiskunnan luomalta lankakerältä.
Mitä sitten, kun pitää vain olla paras eikä omissa tavoitteissa ole enää mitään järkeä. Mitä sitten, kun haet opiskelemaan arvostettua alaa yliopistoon vain koska se on arvostettu ala. Vaikka sisimmässäsi tiedät ettei se ole sitä mikä sinua kiinnostaa.
Mitä sitten, kun katsot peiliin ja näet vain väsyneet silmät vailla päämäärää. Kun et enää tiedä mitkä ovat ne oikeat tavoitteet, joiden eteen haluat tehdä töitä vain siksi, että sinä oikeasti haluat.
Olen kulkenut pitkän matkan päästääkseni irti siitä ajatuksesta, että minun tulisi olla täydellinen. Nuorempana olin hyvä koulussa, koin velvollisuutenani opiskella opetetut asiat ja loistaa kokeissa. Kannoin kotiin kymppejä ja itkin jos koepaperissa oli kahdeksikko. Pienen tytön mielessä tuo kahdeksan oli vain suuri pettymys. Lukion jälkeen kympit tosin jäivät, muistan saaneeni lukion ensimmäisestä kokeesta seiskan ja silloin muiden heilutellessa iloisina koepapereita muistan vain miettineeni mitähän hittoa.
Lukio loppui. Aikuisuuden kynnys. Miten olla aikuinen kun on vielä oikeasti ihan lapsi. Kun velvollisuudetkin oman mielen mukaan tulisi hoitaa täydellisesti, tulee lopulta seinä vastaan ja se seinä oli korkea. Unettomien kuukausien jälkeen muistan miettineeni, että jos tästä selviän niin selviän mistä tahansa.
Matkan varrella on ollut sekä ylä-, että alamäkiä kuten elämässä kuuluukin. Jotkin ihmissuhteet ovat vieneet paljon energiaani, olen ollut katkera sekä vihainen. Jälkeenpäin ajateltuna koen kuitenkin näidenkin tilanteiden opettaneen. Olen tajunnut oman arvoni enkä jaksa katsella enää taaksepäin. Tänä päivänä vihdoin olen oppinut anteeksiannon jalon taidon ja se jos joku on rauhoittavaa.
Leikkaukseni jälkeen tapahtui kuitenkin kaikki muu. Olo oli kuin sokealla joka näkisi ensimmäisen kerran elämässään. Maailma avautui aivan eri tavalla ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani normaali. Minun ei enää yliyrittämiselläni tarvinnut peitellä mitään, vaan sain kaikessa rauhassa olla oma itseni. On vaikea selittää, miten paljon asiat muuttuivat kun 1,4 kiloa rasvaa heitettiin jätesäkkiin, yhtä vaikeaa on selittää miltä elämä sitä ennen tuntui. Onnellista se oli silloinkin, mutta jotenkin olin kuitenkin jumissa enkä uskaltanut tehdä omia juttujani samalla tavalla kuin nykyään. Elin omassa kuplassani, jossa pyrin olemaan yhteiskunnan näkökulmasta täydellinen, jottei huonoa itsetuntoani nähtäisi.
Nyt olen onnellinen. Se riittää.
