Positiivisen ajattelun malli

Näinä aikoina on vaikea ymmärtää miten nopeasti aika on kulkenut eteenpäin. Kuinka yhtenä päivänä toppatakissa ulkona kulkiessaan tajuaakin, että olisi aika pakata nuo nutut ja tumput varaston perukoille. Aika on mennyt eteenpäin, mutta ajantaju on jäänyt tuonne vuodenvaihteeseen. Toisaalta kolmivuorotyötä tehden ajoittain tuntuu, ettei tuota ajantajua ole ollut enää aikoihin.


Olen ajatellut, että tämä korona- kriisi sinällään ei ole vaikuttanut peruselämään. Töihin ja kotiin, nukkumaan -- töihin ja sama toistuu päivästä toiseen. Kun kuitenkin havahtuu ajatukseen, ettei juuri muista milloin viimeksi on nähnyt ajan kanssa parhaita ystäviään, viettänyt leffailtaa tai istunut kahvin ääressä juttelemassa niitä näitä, tajuaa sen, että vaikutus on ollut suuri. Mieli on sulkenut pois ajatuksen noiden asioiden olemassa olosta ylipäänsä. Tähän on nyt ennen kaikkea saatava muutos.
Ennen kesää haluan, että minulla on muistoja myös tästä keväästä. Mielellään muunlaisia kuin silmät kiinni -- silmät auki, seuraava päivä.


Ajattelin kerätä ylös niitä asioita, joihin olen tänään havahtunut.


Ensinnäkin sää. Ulkona on pääsääntöisesti suhteellisen lämmin ja keväinen ilma. Aamulla koiraa lenkittäessäni en tarvinnut takkia. Paksu huppari riitti. Ja se jos mikä on aika jees.
Toisaalta havahduin myös siihen, että kesärenkaiden vaihto voisi olla paikallaan ennen kuin viimeisetkin nastat kuluvat pois.


Toiseksi vappu. Tuo työväen (opiskelijoiden) autuas juhlahan on aivan oven takana. Ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että saan syödä luvalla muutaman munkin päivässä enemmän kuin normaalisti. Lisäksi korona ja karanteeni aiheuttaa sen, ettei koko kaupunki ole täynnä serpentiiniä ja halpaa siideriä bussipenkeillä.


Kolmanneksi ja tärkeimmäksi. Kesälomaan on alle kaksi kuukautta! Ensimmäiseen kunnon kesälomaan. Eikä haittaa yhtään vaikka makoilisin yksin salaisella rannalla juoden sangriaa. Loma se on loma, olosuhteista riippumatta.


Askel positiiviseen ajatteluun on aloitettu. Otan kuitenkin naisena oikeuden muutamiin mielialanvaihteluihin ja oikkuihin. Siihen on minulla oikeus. Ja sinullakin. Mutta pyritään näkemään jokaisessa päivässä jotain, miksi juuri se päivä on erityinen.


Näihin tunnelmiin,
Heidi

Tiedätkö tunteen.

Kirjoittaminen monien edeltävien kuukausien ajan on tuntunut vaikeammalta kuin haluaisin myöntää.  On tuntunut vaikealta aloittaa, mikä on oikein ja mitä voin sanoa. Miten voin kirjoittaa loukkaamatta ketään, ollen silti rehellinen. On ollut niin paljon surua ja huolta, mutta samalla myös rakkautta ja hyvyyttä.

Olen tuntenut jälleen olevani tuo pieni ekaluokkalainen. Pieni ihminen suuressa maailmassa, vailla tietoa siitä, minne kävely on sallittua. Tältä tieltä olen etsinyt oman identiteettini palasia, osan olen löytänyt ja osa on kadoksissa edelleen. Loput löytyvät kyllä, kun elämä vie eteenpäin.

Vuosia sitten alkoi matka itsensä syvempään ymmärtämiseen, se matka ei ollut helppo, mutta koen että opin arvostamaan itseäni uudella tavalla. Opin päästämään irti peloistani, ja näkemään, ettei elämä ole mustavalkoista. Aloin löytää sitä rauhaa, jota olin pitkään etsinyt. Ero on ollut molemminpuolinen järkytys ja sitä seurannut shokkitila, pitkittynyt stressi sekä ahdistus ajoivat siihen tilanteeseen, että matka itsensä kanssa tuli aloittaa puolivälistä uudelleen. Kuka haluaisi purkaa kutomansa villasukan ja aloittaa neulomista uudelleen. Kuka haluaisi myöntää, että tehty työ valuu sormien välistä kuin hiekka tiimalasissa.

Vallitseva pandemia ei ole helpottanut matkaa tässä uudessa arjessa, kun on ollut vaikea muutosten jälkeen luottaa juuri mihinkään. Ei asiaa helpota se, että ei voi luottaa edes siihen, että maapallo pyörisi kuten ennen. Olen kuitenkin monen asian suhteen etuoikeutettu. Saan kaiken tämän keskellä pitää työni ja siten elää normaalia arkeani. Saan nähdä päivittäin enemmän ihmisiä kuin moni muu keskimäärin tällä hetkellä. Tiedän, että tämäkin loppuu aikanaan. Olen kuitenkin joutunut harjoittelemaan yksinoloa täysin uudella tavalla.  Pakotettu yksinolo ei ole ideaali, mutta se voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Pakotettu pysähtyminen.

On pitänyt olla rohkea. Ottaa vastaan tarvittava apu, kaikesta pelosta huolimatta. Ottaa avoimesti elämä vastaan, vaikka sisin haluaisi kääriytyä suojakuoreen. On pitänyt hyväksyä. On kuljettava eteenpäin ja opittava uutta. Elämä on ihmeellinen kaikkine kulmineen.

Toisinaan villasukan purkaminen on ainoa keino luoda jotain uutta ja ihmeellistä.

Näihin tunnelmiin,
Heidi