Minun palatsini

Kun kaikki loppuu, kun pohja katoaa siltä kaikelta minkä varaan oli elämän rakentanut. Kun hyppää tietämättä minne putoaa. Ja kun lopulta avaa silmänsä uskaltaen kohdata kaiken sen, mikä on muuttunut.

Edeltävä syksy on ollut raskas. Ennen kaikkea se on ollut matka kohti tuntematonta. Kohti uutta. Kohti sitä hetkeä, johon on sopeuduttava. Luopumista, suunnatonta surua, pettymystä. Naurua, onnea ja helpotusta. Näiden tunteiden sekoittuminen ja lankakerän selvittäminen sen jokaisesta päästä, eivät ole olleet helppoja asioita kohdata. Kontrollinhakuisena on ollut vaikea päästää irti ja ymmärtää, että kaikkea ei voi selittää.

Kenelle me haluamme selittää ja kenen ajatuksilla lopulta on merkitystä. Miksi omien ajatuksien ja tunteiden tueksi on haettava hyväksyntää, jotta ne voi itselleen oikeuttaa. Kukaan toinen ei voi elämääsi elää tai valintojasi kantaa. Haluan kuitenkin pyytää anteeksi ja kiittää.

Lopulta, haluan ajatella, ettei ole loppua. On vain uusia alkuja. Uusia teitä, joita kulkea. Jäljellä on tanner, jonka päälle uusi palatsi rakentuu. Ja kun lopulta uskaltaa katsoa, se palatsi on kaunis kaikkine rikkinäisine pintoineen.

Näihin tunnelmiin,
Heidi

Tänään minä lupaan

3,2,1 Uusi vuosi. Uusi minä, uudet tavoitteet ja muuta diipadaapaa. Olen saavuttanut sen pisteen, jossa vuoden vaihtuminen on enemmänkin skumppaa ja suukkoja, kuin suuria tavoitteita tulevalle vuodelle. Joulun rauhallisuuden jälkeen, on enemmänkin surullista kuin lohdullista, että elämän pitäisi muuttua yhdessä yössä taianomaiseksi. Tuo kellon tikitys luo lähinnä paineita sille, miten tehdä seuraavasta vuodesta edellistä parempi.

Kuntosalit täyttyvät innokkaista liikkujista, vuoden kaapissa olleet luistimet kaivetaan esiin. Tänä vuonna ei syödä hiilareita ja kulutetaan vähemmän maapalloa. Keskitytään perheeseen, ura ei vie enää aikaa perheeltä. Lupauksia lupauksien perään. Lupauksia, jotka tehdään ja joita pitää noudattaa, sillä kirjoitettiinhan ne vähintään facebookiin. Tämä saa pohtimaan, lähtevätkö nämä lupaukset omasta halusta vai yhteiskunnan painostuksesta olla vähintään yhtä hyvä ihminen kuin naapuri. Kuinka kauan kestää lupaus, joka tehtiin väärin perustein.

Miksi on odotettava vuosi, jotta saadaan luvalla luvata jotain. Miksei kuntosalikorttia voi kaivaa esiin jo syyskuussa. Miksi työajat venyvät jatkuvasti ja hyvänyön suukot unohdetaan. Miksemme elä niin, ettei vuoden viimeisenä päivänä tarvitse luvata seuraavasta parempaa. Ei elämä anna sellaisia lupauksia. Ikäviä asioita tapahtuu jokaiselle jokaisena vuotena; auto hajoaa, erotaan, sairastutaan tai joku menettää läheisensä. Kuitenkin, jokaisena vuotena tapahtuu myös kasapäin ihania asioita, kyse on siitä, miten ne kultakimpaleet löydetään harmauden keskeltä. Elämä ei lupaa parempaa ensi vuotta, se lupaa aina uuden päivän uusine haasteineen, siihen asti ettei seuraavaa päivää enää tule.

Miksemme siis eläisi niitä päiviä jotka meillä on, luvaten joka päivä elää omien haaveidemme mukaisesti. Luvaten joka päivä kulkea kohti unelmiamme. Luvaten, että otamme vastaan ne haasteet joita eteemme asetetaan ja selviävämme niistä.

Näihin tunnelmiin,
Heidi