1. Luen paljon kirjoja kun sille päälle satun, parhaimmillaan jopa kaksi kirjaa viikossa. Tän hetkisiin suosikkeihin kuuluu Jo Nesbo sekä Rosamund Lupton.
2. Mulla on kauhee ahtaanpaikankammo. Tää ilmiö on ongelma muun muassa jokavuotisessa Ruisrockissa, jossa jään suosiolla sellaiselle paikalle mistä pääsen livahtamaan pois ennen kun keikka loppuu. Kerran oon itkenyt HIM:in keikalla eturivissä pakokauhua, ja se saa jäädä viimeiseksi kerraksi.
3. Pelkään kävellä pimeellä yksin. Mun kaverit tietää ja onneksi ymmärtää kun soittelen niille ja pakotan puhumaan mun kanssa kunnes oon kotona. Yleensä kerron vielä missä millonkin liikun, että ne voi pelastaa mut jos joku mut nappaa, haha.
4. Oon maailman huonoin valehtelemaan. Jos valehtelen, en koskaan katso silmiin. Siinäpä vinkki.
5. Pesen hiukset maksimissaan 2 kertaa viikossa. Ensinnäkin siks, että vihaan viettää suihkussa yhtään pakollista aikaa enempää ja toiseksi hyvin ne pari kakkasinta päivää pärjää ponnarillakin. Päänahka ainakin kiittää.
6. Mulle on luoja suonut maailman surkeimmat hampaat. Mulla on ollut varmaan kaikki maailman raudat, ylhäällä ja alhaalla. Sen lisäksi ennen viimeisintä hammasremonttia mulla tais olla 10 reikää. Voisin todeta etten tykkää hamppilääkäreistä.
7. Oon vasta nyt alkanut juomaan maitoa sellaisen 15 vuoden tauon jälkeen. Ei se vaan maistu hyvältä. Ja ihan yhtenä kappaleena oon vieläkin, ei me ihmiset olla vasikoita.
8. Elän unissani aina ihan omaa elämää. Joskus juttelen, joskus käppäilen ympäri kämppää tai saan jonkun muun järkevän päähänpiston. Kerran etin meidän koiraa peiton sisältä ihan paniikissa.
9. Hyödynnän aika paljon mun pukeutumisessa Fransin vaatekaappia.
10. Kun me tapellaan Fransin kanssa, niin taistelutanner kyllä tärisee. Kaks vahvaa persoonaa saa aikaan ydinsodan, jossa korvatulpat on tarpeen. Onneks osataan myös nopeesti sopia asiat ja pyytää anteeksi.
perjantai 25. maaliskuuta 2016
perjantai 11. maaliskuuta 2016
Seikkailua sisätaudeilla
En tiedä millainen kuva teillä muilla on sairaanhoitajan harjoittelujaksoista, mutta ne on oikeesti aika raskaita henkisesti ja joskus myös fyysisesti. Joudutaan usein sopeutumaan moniin eri tilanteisiin ja useisiin eri työyhteisöihin, eikä joka paikassa koe olevansa tasa-arvossa muiden kanssa. Me harjoitellaan oikeiden ihmisten parissa ja se on oikeesti välillä tosi jännittävää.
Ensimmäisen harjoittelujakson jälkeen olin vaan onnellinen, että se oli ohi. En mä halunnut miettiä heti putkeen uutta harjoittelua. Mutta niin se vain piti taas alkaa miettiä uutta paikkaa. Paikkaa sisätaudeilta, joista en silloin vielä tiennyt mitään. Hyvä kun tiesin miten sisätaudiksi jokin luokitellaan.
Varauspäivä saapui ja notkuin jobstepin sivuilla tunnin ennen h-hetkeä. Mulla oli mielessä selkeä paikka mihin halusin, ja tiesin että jos en sinne pääse niin pännii kyllä paljon. Kun kello löi viittä, tärisi kädet ja sydän hakkasi. Kunnes sain varattua just sen paikan minne halusinkin. Oli onnellinen ja helpottunut fiilis. Pelko tulevasta mut samalla tosi jees olla.
Päivä ennen harjoittelun alkua tajusin, etten mä tiedä TYKS:in maanalaisista kellareista tai pukukoppien sijainnista yhtään mitään. Saatiin onneksi yksityiskierros koulukaverin äidiltä ja iso kivi putosi sydämeltä. Samalla kävin osastolla jo moikkailemassa ja hakemassa tunnuksia.
Ensimmäinen päivä saapui ja olin päättänyt että oon tasan oma itseni, ja tämä harjoittelu mennään positiivisella fiiliksellä läpi. Jännitti, hikoilutti, ujostutti ja pelotti. Tein monia juttuja ekaa kertaa, ja tapasin ihmisiä jotka kamppailevat vaikeiden sairauksien kanssa mutta jaksavat silti hymyillä.
Mulla kävi maailman paras tuuri tän harkkapaikan suhteen. Oon ollut siellä oikeesti onnellinen. Rankkaa on enkä sitä ala kieltämään, mutta musta on koko ajan tuntunut, että siellä oon osa työyhteisöä. Yritän parhaani joka päivä, ja kehitän taitojani. Oon päässyt näkemään toimenpiteitä, jotka helpottaa tulevaisuudessa samaistumista potilaan kysymyksiin ja pelkoihin. Mut on otettu niin hyvin vastaan. Sain jopa kesätöitä kyseiseltä osastolta, mikä on sekin tosi jees.
Vielä viikko tätä jäljellä ja maanantaina varataan jälleen uutta paikkaa, tällä kertaa kirurgian puolelta.
Rakkaudella Minä
Ensimmäisen harjoittelujakson jälkeen olin vaan onnellinen, että se oli ohi. En mä halunnut miettiä heti putkeen uutta harjoittelua. Mutta niin se vain piti taas alkaa miettiä uutta paikkaa. Paikkaa sisätaudeilta, joista en silloin vielä tiennyt mitään. Hyvä kun tiesin miten sisätaudiksi jokin luokitellaan.
Varauspäivä saapui ja notkuin jobstepin sivuilla tunnin ennen h-hetkeä. Mulla oli mielessä selkeä paikka mihin halusin, ja tiesin että jos en sinne pääse niin pännii kyllä paljon. Kun kello löi viittä, tärisi kädet ja sydän hakkasi. Kunnes sain varattua just sen paikan minne halusinkin. Oli onnellinen ja helpottunut fiilis. Pelko tulevasta mut samalla tosi jees olla.
Päivä ennen harjoittelun alkua tajusin, etten mä tiedä TYKS:in maanalaisista kellareista tai pukukoppien sijainnista yhtään mitään. Saatiin onneksi yksityiskierros koulukaverin äidiltä ja iso kivi putosi sydämeltä. Samalla kävin osastolla jo moikkailemassa ja hakemassa tunnuksia.
Ensimmäinen päivä saapui ja olin päättänyt että oon tasan oma itseni, ja tämä harjoittelu mennään positiivisella fiiliksellä läpi. Jännitti, hikoilutti, ujostutti ja pelotti. Tein monia juttuja ekaa kertaa, ja tapasin ihmisiä jotka kamppailevat vaikeiden sairauksien kanssa mutta jaksavat silti hymyillä.
Mulla kävi maailman paras tuuri tän harkkapaikan suhteen. Oon ollut siellä oikeesti onnellinen. Rankkaa on enkä sitä ala kieltämään, mutta musta on koko ajan tuntunut, että siellä oon osa työyhteisöä. Yritän parhaani joka päivä, ja kehitän taitojani. Oon päässyt näkemään toimenpiteitä, jotka helpottaa tulevaisuudessa samaistumista potilaan kysymyksiin ja pelkoihin. Mut on otettu niin hyvin vastaan. Sain jopa kesätöitä kyseiseltä osastolta, mikä on sekin tosi jees.
Vielä viikko tätä jäljellä ja maanantaina varataan jälleen uutta paikkaa, tällä kertaa kirurgian puolelta.
Rakkaudella Minä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)