Kun viime syksynä koin pienehkön, tai oikeastaan hieman suuremmankin burnoutin tajusin, että on viimein aika keskittyä hetkellisesti vain omaan itseen. Kun on käynyt niin pohjalla, että toivoo vielä joskus nauttivansa esimerkiksi suihkussa käymisestä tai siitä, että pystyisi nukkumaan koko yön läpi pelkäämättä seuraavaa päivää, näkee maailman sanoisinko, hieman eri valossa. En ole avannut asiaa täällä sen enempää, vaikka useasti olen asiaa ajatellutkin. Niihin aikoihin en kokenut olevani valmis siihen palautteeseen, mitä mahdollisesti saisin. Minullahan oli kaikki hyvin, muttei ollut kuitenkaan.
Mutta onneksi, kuten elämässä yleensäkin, kaikki muuttuu lopulta parhain päin. Muistan kuinka kaverini sanoi minulle tuolloin, että meidät laitetaan kulkemaan vaikeaa polkua, jotta opimme jotain itsestämme ja jatkamme taas vahvempina eteenpäin. Kaunis lause, ja riipivällä tavalla myös niin totta. Kesti kauan toipua, mutta olen onnekas siitä, että opin vihdoin kuuntelemaan itseäni. Kesti kauan tajuta oma oirekuva ja hyväksyä, että asiat eivät voi jatkua samalla tavalla. Opin poistamaan elämästäni stressaavia tekijöitä, edelleen opettelen luopumaan kontrollifriikkeydestäni ja pyrin elämään elämääni niin, että voin vielä jatkossakin seistä näiden sanojeni takana.
Kiitos kaikille niille läheisille, joille olen asiasta voinut puhua. Tavalla tai toisella, olen pystynyt luottamaan teihin täysin näitä asioita läpi käydessäni. Ollaan itketty, naurettu ja vitsailtu. Jokainen on tukenut omalla tavallaan ja se jos mikä on hatunnoston arvoinen asia.
Ensin tuntui oudolta käydä selvinpäin kavereiden synttäreillä tai muissa kissanristiäisissä. Lopulta tajusin, että nautin siitä tunteesta kun voin mukavan illan jälkeen kääriytyä peiton alle ja herätä vielä aamullakin pää selvänä. En toki ole alkanut absolutistiksi, mutta olen priorisoinut alkoholin käyttöäni eri tavoin. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut viettäväni koko kesää tipattomana.
Kun telkkarin katsominen alkoi tylsistyttää, tartuin kirjaan. Ja onneksi tartuin. Kiitos Juusolle, joka sai minut monen vuoden jälkeen innostumaan lukemisesta uudelleen. Jälleen yksi asia, mitä en koskaan uskonut sanovani, kirjat todellakin vievät syvemmälle tarinoiden syövereihin kuin elokuvat. Koen myös, että lukeminen on parantanut kirjoittamistaitojani, vaikka ikinä en mikään pilkunviilaaja kirjoittaja olekaan ollut. Muistan kun koulussa kirjoittamisen ilon pilasivat ne punakynän merkit siitä, missä pitäisi olla pilkku ja missä taas ei.
Myös tentteihin lukeminen helpottuu, kun kirja on kädessä muulloinkin kuin pakotettaessa. Lukeminen on nopeampaa ja ydinasiat löytyvät suhteellisen helposti. Eli siis ultimaattinen winwin- tilanne.
Stressitöntä loppuviikkoa. Nauttikaa elämästä ja lukekaa vaihteeksi joku hyvä kirja.
Näihin tunnelmiin, Heidi.
