Otsikko, joka kuvaa suuresti sitä, mitä olen enenevissä määrin pyöritellyt päässäni työelämään liittyen. Ajatus, joka tuntuu väärältä - sellaiselta, että siitä ei saa puhua. Työstä puhumiseen ja näin julkisesti kirjoittamiseen liittyy monihaaraisia pelkoja. Saako työstään kirjoittaa muutakin kuin sen, että väsyttää. Vaikka sen miksi väsyttää? Saako työstään kertoa muutakin kuin ne hienot hetket. Saako työstään ylipäätään kirjoittaa? Saako asioista ylipäätään valittaa (sillä pääosin jokainen nyt joutuu käymään töissä leipänsä ansaitakseen). Tai, miksi valittaminen ylipäänsä pitäisi nähdä negatiivisena ilmiönä? Asioiden muuttuminen vaatii suun avaamista, toki henkilökohtaisessa tilanteessani hieman useamman kuin yhden suun.
Väitän, vaikka uraa ei ole taustalla vuosikymmeniä - niin kokemusta alalta alkaa olla sen verran, että näille tunteille ja ajatuksille on tilaa. Alkaa nähdä asioita sen sumun läpi, jota liittyi kaiken uuden oppimiseen uran alussa. Alkaa nähdä paljon ongelmakohtia, jotka liittyvät yleisesti yhteiskuntaan tai rakenteisiin hoitoalaan liittyen. Korostan rakenteellisia ongelmia siksi, että rakastan työpaikkaani, työkavereitani ja ihmisiä, joita saan auttaa - en rakasta niitä asioita, joita tällä alalla muutoin tapahtuu. Asioita, joihin on tavallaan tyydyttävä. Arvoja, joiden kohdalla ajoittain tuntuu, kuin hakkaisi päätä seinään.
On vaikeaa yrittää avata kokonaisuutta, joka on äärimmäisen suuri. Avata asiaa varsinkaan niille ihmisille, jotka työskentelevät muulla alalla. Eikä tarkoitus ole väittää, että muilla aloilla ei ole ongelmia - kirjoitan vain siitä minkä tiedän liittyen terveyden- ja hyvinvoinnin toimialaan.
Uskon, että tälle alalle hakeutuvat ihmiset omaavat äärimmäisen suuren sydämen ja se sydän sykkii muille - myös omalla kustannuksella. Koska omatunto ja empatia ovat niin syvään juurtuneita, on äärimmäisen vaikea oikeuttaa itselleen se, ettei kaikkeen tarvitse suostua. Niin sanotusti, muistaa itsensä. Tiedän sanonnan 'jos et viihdy, lähde' - mutta tämäkään ajatus ei ole itsestäänselvyys ja vaatii varmasti elämässä paljon pohdintaa. Tilanteessa, jossa työyksikkö ei ole ongelma, se tarkoittaisi täysin uutta alaa, täysin uudenlaista elämää ja tuntematon on yleensä pelottavaa. Ja lopulta kysymys - mitä minä ylipäätään edes haluan. Tietääkö sitä koskaan?
Haluaisin työskennellä yhteiskunnassa, jossa monen vuoden koulutuksesta ja ihmishengen kanssa työskentelystä maksetaan asianmukaista korvausta. Yhteiskunnassa, jossa ymmärretään työn vaativuus ja kuormittavuus. Yhteiskunnassa, jossa ihmisten hoitoon pääsy, järjestäminen ja mahdollistaminen ei vaadi jatkuvia ylitöitä ja vapaapäivistä luopumista. Jossa jokaisella olisi oikeus viettää vapaa-aikansa ilman huonoa omaatuntoa ja ajatusta siitä, joutuuko joku toinen kärsimään. Sillä kun tämä kela pyörii tarpeeksi pitkään, päädytään tilanteeseen, jossa itsensä unohtanut kiltti ja kaikkeen venyvä ihminen kärsii lopulta itse.
Ongelmat ovat siis vuosikymmeniä jatkuneissa ajatusmalleissa, joita ulkoa tuleva arvostuksen puute syöttää entisestään. Kun sisimmässään tietää tekevänsä mitä merkityksellisintä työtä, mutta ulkopuolelta tulevat päätökset ja kommentit imevät merkityksen mennessään, mitä jää lopulta käteen? Merkityksettömyys ja tunne, että mikään ei riitä.
Tällaista ajatuksenvirtaa työstä, urasta ja ajoista joita eletään. Vapaa-aika on ihanaa, nauttikaa siitä hyvällä omalla tunnolla. Se on aikaa itselle ja palautumiselle. Kuin laittaisi rahaa pankkiin.
Ihanaa viikkoa
Heidi
