Millainen maailma.

Maailmassa, jossa muutoksia tulee muutoksen perään. Maailmassa, joka menee tuulen lailla kohti tasavertaisuutta ja ajatusta siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Maailmassa, jossa on kaikki ja jo niin paljon enemmän. Siinä maailmassa, ihmisen kiittämättömyys korostuu. 

Uskon, että tietoisuus lisää tuskaa. Ja useimmiten ihminen ei ole valmis todella tiedostamaan. Ihminen on ihminen ja tuska usein halutaan pyörittää sivuun kuin roskapostit sähköpostista. 

Lähimenneisyyden- ja ajan someilmiöissä toistuu usein sama trendi; tärkeän asian puolesta lähdetään kampanjoimaan, joku keksii siihen toisen ääripään vastikkeen ja sota-asetelma on valmis. Asetelma toimisi, jos ihmisrotu saisi siitä asiallisen keskustelun aikaiseksi. 

Ennen sodat käytiin maa-alueista, hyvistä kauppapaikoista. Ihminen sai vatsansa kylläiseksi vaikka kalakeitossa oli seitiä lohen sijaan. Sota muuttaa muotoaan ja jos joku jotain haluaa, enter- nappi on olemassa. 

On mahtavaa, että kehopositiivisuutta korostetaan, näen kuitenkin että tässä(kin) aiheessa on menty kovaa vasemmalle. Kehopositiivisuuden tarkoitus ei ole ihannoida vartaloa, joka on todellinen terveysriski. Tutkimustulokset vuosien ajalta ovat määritelleet tietyt raamit, sille milloin keho tukee pitkää elämää ja milloin ei.  Kehopositiivisuutta on kehon ja kropan normalisoiminen. Ei taistelu siitä, kenellä on eniten selluliittiä tai suurin vatsa syömisen jälkeen. 

Oma keho, omat säännöt. Nainen on naiselle susi ja mitä näitä nyt onkaan. Tottakai jokainen saa luoda itsestään millaisen kuvan haluaa, mutta mielestäni on huvittavaa lisätä feediin pikkarikuva hajareisin ja tämän jälkeen moralisoida miten maailma on sekaisin ja naista ei saa seksualisoida tai esineellistää. Faktahan se on, että siinä on hajareidet ja pikkuhousut. Ei siinä silloin ainakaan hammashymyä esitellä. 

Freethenipple. Minä nyt kyseenalaistan, että miten maailma sillä pelastuu, että nainen näyttää nännit. Ei nännien neutralisoinnissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta onko tämä tosiaan asia josta pitää vääntää vuodesta toiseen. 

On taisteltu homoparien oikeuksista ja siitä kuka saa rakastaa ja ketä. Ja tämän jälkeen samaan hengenvetoon kauhistellaan kuinka aviomies murhasi vaimonsa tai tyttöystävä veti viidettä kertaa miestään turpaan. Kaksinaismoralismia kenties. 

Elämmekö todella maailmassa, jossa jokainen voi olla mitä vaan, mutta lopulta kukaan ei saa olla mitään.

Näihin tunnelmiin,

Heidi

Positiivisen ajattelun malli

Näinä aikoina on vaikea ymmärtää miten nopeasti aika on kulkenut eteenpäin. Kuinka yhtenä päivänä toppatakissa ulkona kulkiessaan tajuaakin, että olisi aika pakata nuo nutut ja tumput varaston perukoille. Aika on mennyt eteenpäin, mutta ajantaju on jäänyt tuonne vuodenvaihteeseen. Toisaalta kolmivuorotyötä tehden ajoittain tuntuu, ettei tuota ajantajua ole ollut enää aikoihin.


Olen ajatellut, että tämä korona- kriisi sinällään ei ole vaikuttanut peruselämään. Töihin ja kotiin, nukkumaan -- töihin ja sama toistuu päivästä toiseen. Kun kuitenkin havahtuu ajatukseen, ettei juuri muista milloin viimeksi on nähnyt ajan kanssa parhaita ystäviään, viettänyt leffailtaa tai istunut kahvin ääressä juttelemassa niitä näitä, tajuaa sen, että vaikutus on ollut suuri. Mieli on sulkenut pois ajatuksen noiden asioiden olemassa olosta ylipäänsä. Tähän on nyt ennen kaikkea saatava muutos.
Ennen kesää haluan, että minulla on muistoja myös tästä keväästä. Mielellään muunlaisia kuin silmät kiinni -- silmät auki, seuraava päivä.


Ajattelin kerätä ylös niitä asioita, joihin olen tänään havahtunut.


Ensinnäkin sää. Ulkona on pääsääntöisesti suhteellisen lämmin ja keväinen ilma. Aamulla koiraa lenkittäessäni en tarvinnut takkia. Paksu huppari riitti. Ja se jos mikä on aika jees.
Toisaalta havahduin myös siihen, että kesärenkaiden vaihto voisi olla paikallaan ennen kuin viimeisetkin nastat kuluvat pois.


Toiseksi vappu. Tuo työväen (opiskelijoiden) autuas juhlahan on aivan oven takana. Ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että saan syödä luvalla muutaman munkin päivässä enemmän kuin normaalisti. Lisäksi korona ja karanteeni aiheuttaa sen, ettei koko kaupunki ole täynnä serpentiiniä ja halpaa siideriä bussipenkeillä.


Kolmanneksi ja tärkeimmäksi. Kesälomaan on alle kaksi kuukautta! Ensimmäiseen kunnon kesälomaan. Eikä haittaa yhtään vaikka makoilisin yksin salaisella rannalla juoden sangriaa. Loma se on loma, olosuhteista riippumatta.


Askel positiiviseen ajatteluun on aloitettu. Otan kuitenkin naisena oikeuden muutamiin mielialanvaihteluihin ja oikkuihin. Siihen on minulla oikeus. Ja sinullakin. Mutta pyritään näkemään jokaisessa päivässä jotain, miksi juuri se päivä on erityinen.


Näihin tunnelmiin,
Heidi

Tiedätkö tunteen.

Kirjoittaminen monien edeltävien kuukausien ajan on tuntunut vaikeammalta kuin haluaisin myöntää.  On tuntunut vaikealta aloittaa, mikä on oikein ja mitä voin sanoa. Miten voin kirjoittaa loukkaamatta ketään, ollen silti rehellinen. On ollut niin paljon surua ja huolta, mutta samalla myös rakkautta ja hyvyyttä.

Olen tuntenut jälleen olevani tuo pieni ekaluokkalainen. Pieni ihminen suuressa maailmassa, vailla tietoa siitä, minne kävely on sallittua. Tältä tieltä olen etsinyt oman identiteettini palasia, osan olen löytänyt ja osa on kadoksissa edelleen. Loput löytyvät kyllä, kun elämä vie eteenpäin.

Vuosia sitten alkoi matka itsensä syvempään ymmärtämiseen, se matka ei ollut helppo, mutta koen että opin arvostamaan itseäni uudella tavalla. Opin päästämään irti peloistani, ja näkemään, ettei elämä ole mustavalkoista. Aloin löytää sitä rauhaa, jota olin pitkään etsinyt. Ero on ollut molemminpuolinen järkytys ja sitä seurannut shokkitila, pitkittynyt stressi sekä ahdistus ajoivat siihen tilanteeseen, että matka itsensä kanssa tuli aloittaa puolivälistä uudelleen. Kuka haluaisi purkaa kutomansa villasukan ja aloittaa neulomista uudelleen. Kuka haluaisi myöntää, että tehty työ valuu sormien välistä kuin hiekka tiimalasissa.

Vallitseva pandemia ei ole helpottanut matkaa tässä uudessa arjessa, kun on ollut vaikea muutosten jälkeen luottaa juuri mihinkään. Ei asiaa helpota se, että ei voi luottaa edes siihen, että maapallo pyörisi kuten ennen. Olen kuitenkin monen asian suhteen etuoikeutettu. Saan kaiken tämän keskellä pitää työni ja siten elää normaalia arkeani. Saan nähdä päivittäin enemmän ihmisiä kuin moni muu keskimäärin tällä hetkellä. Tiedän, että tämäkin loppuu aikanaan. Olen kuitenkin joutunut harjoittelemaan yksinoloa täysin uudella tavalla.  Pakotettu yksinolo ei ole ideaali, mutta se voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Pakotettu pysähtyminen.

On pitänyt olla rohkea. Ottaa vastaan tarvittava apu, kaikesta pelosta huolimatta. Ottaa avoimesti elämä vastaan, vaikka sisin haluaisi kääriytyä suojakuoreen. On pitänyt hyväksyä. On kuljettava eteenpäin ja opittava uutta. Elämä on ihmeellinen kaikkine kulmineen.

Toisinaan villasukan purkaminen on ainoa keino luoda jotain uutta ja ihmeellistä.

Näihin tunnelmiin,
Heidi