Keho, jossa elän.

Tiettekö, jotenkin mua vaan kyllästyttää kaikki säädökset siitä mitä yhteiskunta nykyään ihmiskropalle asettaa. Mua ottaa aivoon ne ihmiset jotka valittaa olevansa liian laihoja, mutta sitten ne ei syö. Samalla tavalla mua ottaa aivoon ne ihmiset jotka valittaa olevansa paksuja, ja syö älyttömiä määriä kuraa. Samalla tavalla mua ärsyttää mun oma käytös.

Tällä hetkellä mun paino on ekaa kertaa vähemmän mitä se on ollut kasiluokan jälkeen. Ja joo siihen vaikuttaa se että noi melonit puolitettiin. Mutta vaikka paino on alhainen, mä koen tällä hetkellä kauheeta kriisiä mun kropan kanssa. Multa kysyttiin monta kertaa ennen leikkausta että tuleekohan se mulle shokkina kun rinnat pienenee niin paljon, ja että tunnenkohan mä itteni sinuiksi sillon mun kropan kanssa. Ja vastaan vieläkin niinkuin silloin, että joo. Se ei oo se ongelma. Sen asian kanssa mä oon hyvinkin sinut. Mutta jotenkin sen jälkeen mulle on tullut olo että nyt mun pitää sopia johonkin. Isoilla rinnoilla mä pidin aina itteäni vähän isompana ja niin hassulta kun se voi kuullostaa niin arvottomampana, piilouduin niiden rintojen taakse, enkä koskaan edes ajatellut että mä voisin olla "tikissä". Sillon mä olin se joka valitti olevansa paksu, ja suuntas silti karkkihyllylle.

Mutta nyt kun oon omien sanojeni mukaan normaali (tota on vaikeeta selittää, mutta koen sen niin), mulla on sellanen olo että mun kropan pitäis sopia siihen muottiin, joka nyt on in. Ja se luo paineita, ja mietin vaan että jos se luo mulle paineita, niin miten se vaikuttaa niihin nuoriin joilla se itsetunto on vielä ehkä vähän hukassa?

Kuka määrittää sen mikä on unelmavartalo. Sinä itse.

Näihin tunnelmiin, Heidi