Rohkeutta etsimässä? Helpoin tie käy hoitsuopintojen kautta.
Aloittaessani terkkarin opinnot. Mua pelotti. En tiennyt mistään mitään, hyppäsin suoraan johonkin ihan uuteen, jota en ollut ajatellutkaan. En kuitenkaan kadu hetkeäkään, että tein sen valinnan.
Mä oon sosiaalinen, mutta ei se tarkoita ettenkö pelkäisi kun joudun esiintymään. Me ollaan jouduttu pitämään paljon esitelmiä, puhumaan luokan edessä muillakin kielillä kuin sillä omalla äidinkielellä. Ja se on kyllä kasvattanut mua. On hienoa huomata miten paljon esiintymiskammo on helpottanut. Pitää vaan katsoa pelkoa silmiin. Eipä se maailma siihen kaadu vaikka sinne lavalle pyörtyisikin, saapahan nauraa kiikkustuolissa.
Meidän täytyy oppia luottamaan koulussa aika paljon toisiimme. Me annetaan pistää toisiamme niin monta kertaa, että toinen onnistuu. Me annetaan injektoida itseämme, jotta toinen voi harjoitella. Ja kyllä se vaatii rohkeutta, eihän se mukavalta tunnu mutta se on vaan kaikkien etu, että me toimitaan koekaniineina, jotta sitten kun joku on oikeesti sairas niin me osattais hoitaa hommamme hienosti.
Me maataan luokan edessä tissit paljaana, jotta toinen saa harjoitella miten EKG- otetaan. En mä tiedä onko kenenkään mielestä maailman siisteintä, että 15 ihmistä tuijottaa sua kun makaat nakuna, mutta niin se vaan menee. Yhteisen hyvän puolesta.
Mun mielestä eniten rohkeutta tarvitaan kuitenkin, kun mennään harjoitteluun. Siellä opetellaan ottamaan vastuu ihmisen hengestä. Me ollaan vastuussa, siitä ettei potilas X kuole. Ja se on aika raskas vastuu, ellei siihen ole valmis. Sen takia, on meidän vastuulla opiskelijoina harjoitella niin hyvin, että voidaan työelämään astuessamme olla varmoja siitä, että tehdään työmme niin hyvin kuin mahdollista ja ollaan valmiita seisomaan tekojemme takana.
Näihin tunnelmiin, Heidi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos <3