Ensimmäisen harjoittelujakson jälkeen olin vaan onnellinen, että se oli ohi. En mä halunnut miettiä heti putkeen uutta harjoittelua. Mutta niin se vain piti taas alkaa miettiä uutta paikkaa. Paikkaa sisätaudeilta, joista en silloin vielä tiennyt mitään. Hyvä kun tiesin miten sisätaudiksi jokin luokitellaan.
Varauspäivä saapui ja notkuin jobstepin sivuilla tunnin ennen h-hetkeä. Mulla oli mielessä selkeä paikka mihin halusin, ja tiesin että jos en sinne pääse niin pännii kyllä paljon. Kun kello löi viittä, tärisi kädet ja sydän hakkasi. Kunnes sain varattua just sen paikan minne halusinkin. Oli onnellinen ja helpottunut fiilis. Pelko tulevasta mut samalla tosi jees olla.
Päivä ennen harjoittelun alkua tajusin, etten mä tiedä TYKS:in maanalaisista kellareista tai pukukoppien sijainnista yhtään mitään. Saatiin onneksi yksityiskierros koulukaverin äidiltä ja iso kivi putosi sydämeltä. Samalla kävin osastolla jo moikkailemassa ja hakemassa tunnuksia.
Ensimmäinen päivä saapui ja olin päättänyt että oon tasan oma itseni, ja tämä harjoittelu mennään positiivisella fiiliksellä läpi. Jännitti, hikoilutti, ujostutti ja pelotti. Tein monia juttuja ekaa kertaa, ja tapasin ihmisiä jotka kamppailevat vaikeiden sairauksien kanssa mutta jaksavat silti hymyillä.
Mulla kävi maailman paras tuuri tän harkkapaikan suhteen. Oon ollut siellä oikeesti onnellinen. Rankkaa on enkä sitä ala kieltämään, mutta musta on koko ajan tuntunut, että siellä oon osa työyhteisöä. Yritän parhaani joka päivä, ja kehitän taitojani. Oon päässyt näkemään toimenpiteitä, jotka helpottaa tulevaisuudessa samaistumista potilaan kysymyksiin ja pelkoihin. Mut on otettu niin hyvin vastaan. Sain jopa kesätöitä kyseiseltä osastolta, mikä on sekin tosi jees.
Vielä viikko tätä jäljellä ja maanantaina varataan jälleen uutta paikkaa, tällä kertaa kirurgian puolelta.
Rakkaudella Minä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos <3