lauantai 17. helmikuuta 2018

Hauvavauva

Luinpa kerran artikkelin. Oikeastaan useampiakin. Aiheesta, joka saa ihmiset suunnattoman usein näkemään punaista.

Joku sanoi kerran, ettei koiraa voi verrata lapseen. On totta, ettei vastuu koirasta tule kestämään lopun (ihmisen) elämää, koira ei valmistu tai hanki ajokorttia.

Mutta sen verran voin sanoa, että pentuaikana uskon, että voin verrata kokemuksiani äitiyteen. Sohaisen varmasti nyt muurahaispesään, joten ottakoon itseensä ken haluaa.

Jännitimme sen syntymää, toivoimme sen olevan terve. Ja kun haimme kotiin 7 viikon ikäisen palleron, otimme täyden vastuun sen hyvinvoinnista. Lupauduimme pitämään siitä mitä parhainta huolta. Valvoimme yöt, siivosimme pissat, kuuntelimme itkua. Pennulla oli kolme korvatulehdusta, yksi vatsatauti, jolloin se kakkaili verta. Ruoka ei maistunut, syötettiin lusikalla. Tutustuttiin ihmisiin ja koiriin.

On ostettu tarvikkeita, lainattu ja saatu. Kierrätetty. Kokeiltu erinäisiä ruokia, pohdittu allergioita ja harjoiteltu vieroittumista. Käyty eläinlääkärissä, leikkitreffeillä ja pentukoulussa. Olenko väärässä vai tehdäänkö näitä asioita lapsienkin kanssa?

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että kukaan lapsi olisi sen huonompi tai arvottomampi kuin koirani. Tai että minä olisin nyt superäiti tai äiti ollenkaan, kun omistan koiranpennun.
Tarkoitukseni on muistuttaa, että koirasta kasvaa vuosien varrella perheenjäsen. Sellainen, jota suojelee parhaansa mukaan ja joka suojelee sinua.

Ehkä joskus kannan ihmisvauvaa, mutta nyt on hyvä näin. Karvavauvan kanssa.

Näihin tunnelmiin,
Heidi


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos <3