Kun poika ja tyttö tapasivat

Seitsemän vuotta sitten näin pojan koulun käytävällä, ihan normaalin hauskan näköisen pojan. Meni pari vuotta siitä, kunnes vihdoin juttelin hänen kanssaan ensimmäisen kerran, tai ainakin se on ensimmäinen kerta jonka muistan. Oli yhdeksännen luokan päättäjäiset, joita oltiin juhlistamassa yhteisen kaverin luona. Muistan sanoneeni "heei, säkin luet espanjaa, kai jatkat lukiossa ja tuut mun viereen istumaan?", poika sanoi että näin sovitaan. No tuli kesä ja alkoi lukio, ja eipä tullut poika edes kyseiselle kurssille. Kiitos vaan. 

Jälleen oltiin samassa koulussa, mutta eipä juuri hengailtu samassa porukassa. Meni siis jälleen yksi vuosi, kunnes tuli ilmoitus vanhojentansseista ja mulle iski paniikki kun ei mulla ollut paria. Tomerana tyttönä menin pojan luo ja kysyin suostuisiko hän tanssiparikseni. Ja kyllä nainenkin voi tehdä aloitteen, haha. Vastoin odotuksiani sainkin vastaukseksi, että käyhän se ellei kukaan muu tule. Siis mitä. MITÄ. Siinäpä sitten odottelin muutaman kuukauden kunnes vihdoin sainkin myöntävän vastauksen.

En tiedä mikä niissä tansseissa on kun ne tuntuu aina sytyttävän tanssiparien välille jotain kemiaa. Siitä alkoi sitten neljän kuukauden joo-ei-jossittelu pitäisikö nyt olla vai eikö olla. Se oli sitä aikaa kun piti vielä vähän varmistella haluaako tähän jäädä. Tuli vappu 2012, ja pojan vanhemmat olivat pyytäneet meitä brunssille. Muistan kysymyksen joko te seurustelette sekä sanan tyttöystävä. Silloin se oli jo pakko myöntää että kaipa tähän on tultu jäädäkseen.

 Meni vuosi, meni toinen, tuli armeija, tuli yhteinen koti ja nyt ollaan tässä. Ja tässä on hyvä olla.

Hyvää yötä, Heidi.