Ymmärrän, että valtio on rahaton. Kun valtio on varaton ei varmaan ihan yllätyksenä tule ettei oppilaitoksillakaan ole rahaa. Kun koululla ei ole rahaa, ei ole opettajilla mahdollisuutta opettaa eikä oppilailla mahdollisuutta oppia. Viime syksynä kuitenkin päällimmäisenä ovat pyörineet sanat en jaksa, ei kiinnosta ja ajatus siitä, että opetan itse itseäni tähän tulevaan ammattiini. En ole ensimmäinen, enkä viimeinen joka näitä asioita on käynyt mielessään läpi.
Olen kuullut saman laulun siitä, miten edelleenkään kenelläkään ei ole rahaa eikä loppujen lopuksi kukaan halua ottaa niskoilleen vastuuta siitä, että tällä hetkellä asiat opintoihin liittyvissä asioissa ovat enemmän kuin retuperällä. Kyllä, olen kokopäiväinen opiskelija ja sen itse valinnut. Kyllä, minulla on kuitenkin myös elämä. Kyllä, haluan nukkua, urheilla ja käyttää aikaani myös muihin asioihin kuin niiden miljoonien tehtävien tekoon. Niiden tehtävien, joita muuten oli vielä pari viikkoa sitten työpöydällä noin kaksikymmentä. Niiden tehtävien, joiden takia mietin, että söinkö tänään ja menen nukkumaan keskiyöllä istuttuani koneella koko päivän jälleen kahdeksan tunnin koulupäivän jälkeen.
Kun koulussa kaupan päälle lentää pari lapiollista kuraa siitä, miten huonosti asioihin on perehdytty tai miten huonosti ne kakskytä+ tehtävää on tehty, voin sanoa että alkaa heikomman hermo pettää. On mielenkiintoista, miten monta kertaa olen kuullut lauseen "teet nämä itseäsi varten" ja silti palkkiona on parhaimmillaan viiden minuutin läksytys siitä, miten asioihin tulisi perehtyä enemmän. Samoin lause "aina ei tarvitse olla paras". Entä jos haluaa olla, miksei kukaan tarjoa siihen mahdollisuutta. Miksei ihmiselle, joka haluaa oppia, anneta enää nyky-yhteiskunnassa siihen mahdollisuutta.
Olen jo pitkään kokenut suurta tyytymättömyyttä ammattikorkeakoulun toimintaa kohtaan. En edelleenkään ymmärrä miten tällä vuosituhannella eläessäni koen eriarvoisuutta sen suhteen opiskelenko ammattikorkeakoulussa enkä yliopistossa. Yliopisto kerää suuren määrän ulkopuolisia ammattitaitoisia luennoitsijoita, panostaa viriketoimintaansa ja ennen kaikkea haluaa tukea oppilaidensa kehittymistä sekä valmistumista.
Kun kuulin, että meidän koulussamme liian suuren opiskelijamäärän takia ei enää makseta jokaisesta valmistuneesta. Asia jälleen valkeni. Kun kaikessa on kyse rahasta voi oman arvonsa laskea sen mukaan, maksaako joku siitä, että valmistut. Ylijäämäopiskelijan markkina-arvo on pyöreä nolla ja on valtiolle enemmänkin voitto kuin häviö, jos valmistuminen hieman viivästyisi. Eipähän tarvitsisi maksaa edes sitä 40% opintolainasta takaisin niille opiskelijoille. Miettikää hei mikä säästö se on valtion budjetissa.
Vasta kun opettajatuutorimme jutteli kanssani ja kysyi olenko väsynyt, tajusin miten väsynyt todella olin. En tiedä tuntisinko näin, jos ajattelisin että tuleva työni ei olisi tärkeä. Tai jos ajattelisin, että voisin hoidella ihmisiä puolivillaisella. Mä välitän. Mä haluan olla sen luottamuksen arvoinen, ettei mun potilaan koskaan tarvitse miettiä osaanko mä hoitaa mun työni.
Tarkoituksena ei ole loukata kenenkään opettajan, muun alan opiskelijan tai muiden mielensäpahoittajien mieltä. Haluaisin, että ihmiset avaisivat silmänsä ja ymmärtäisivät mikä on mennyt vikaan. Olen onnellinen, onnellinen että opiskelen, mutta samalla niin väsynyt siihen että asiat heittävät häränpyllyä harvasen päivä.
Näihin tunnelmiin, Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos <3