Vain Minä

Alle kolmen viikon päästä meitä asuu jälleen saman katon alla kaksi. Ajanjakso, jota alkuun pelkäsin on tulossa tiensä päähän. Pian on aika kaivaa piilotetut vaatteet kaapin ylähyllyltä ja tehdä inventaario omille tavaroille. Yhdestä tulee jälleen kaksi ja tilaihme asuntomme on aika kasvaa mystisesti jälleen muutama neliö.

Elämä yhdessä on muokannut Meidät. Sen eteen ollaan tehty töitä. Mutta vasta yksinolo on opettanut,  kuka minä olen. Ihminen joka ei kyennyt nukkumaan yksin, rakastaa nyt parisängyn tilaa ja sitä, että saa kaikessa rauhassa nukkua X asennossa puoleenpäivään. Ihminen, joka ei uskaltanut kävellä pimeässä, on tajunnut, että pahan paikan tullen pitänee käyttää omaa taistele tai pakene- vaistoa. Tosielämässä ei voi turvautua harhaluuloon prinssistä valkealla ratsulla. Ihminen, joka hädintuskin sai playstationin päälle, on oppinut päivittämään sen kun se ei enää suostu toimimaan.

On ollut aikaa miettiä yksinkertaisia asioita. Miksi suututtaa, surettaa tai miksi tietyssä hetkessä nauraa niin, että vatsaan sattuu. Kun oppii tuntemaan itsensä, on paljon enemmän annettavaa myös muille ihmissuhteille. Miten muut ymmärtäisivät, jos ei itsekään ymmärrä.

Frans muistuttaa edelleen minua syömään. Siinä selkeästi asia, jota minun pitänee kehittää. Ennen kuin heitän häntä banaanilla, voisin vaihteeksi syödä sen.

Näihin tunnelmiin,
Heidi