Tunnen itseni hyväksi

Hieman vajaat kolme vuotta sitten kirjoitin ensimmäiset sanat tämän blogin alle. Oli tullut aika sulkea käsinkirjoitetut päiväkirjat ja avata ajatusmaailmaani laajemmin. Vaikka julkisesti kirjoitettuna päällä on suodatin oman itsensä suojana, on sanojen tuottaminen monet kerrat toiminut terapeuttisena keinona purkaa omia tuntemuksiaan. Monet kerrat olen miettinyt mihin suuntaan haluan blogiani kehittää. Haluanko luoda uuden etusivun, joka herättää huomiota ja pohtinut olisiko helpompaa kirjoittaa vain pinnalla olevista asioista. Nousisivatko lukijamäärät jos jokaiseen tekstiini upottaisin pienen palan valhetta. 

Kun kirjoitin ensimmäiset sanat tämän sivun alle lupasin itselleni, että nämä ovat minun tekstejäni, minun ajatuksiani, minun oma päiväkirjani. Oma matkani kirjoittajana, jota voin katsella taaksepäin todeten, että vaikka pilkkusääntöjä en vieläkään hallitse, olen kehittynyt jollain tasolla. Ehkä syynä on kolmen vuoden henkinen kasvu, kirjojen tuoma sanaston kehittyminen tai muiden kannustus jatkaa. 

Olen ollut kriittinen itselleni. Olen pyytänyt ihmisiä oikolukemaan tekstejäni, hävennyt kirjoitusvirheitäni. Lukenut hyvin harvoin tekstejäni uudelleen. Vielä kolmen vuodenkin jälkeen instagramissani lukee bloggaajan alku.  Kuinka pitkä aika vaaditaan, etten määrittele itseäni aloittelijaksi. Vaatii rohkeutta sanoa, että osaa kirjoittaa. Vaatii rohkeutta sanoa se häpeämättä, häpeämättä itsensä kehumista. Miten pelottavalta nuo sanat kuullostavatkaan. 

Itsensä kehumista seuraa yleisesti jonkinnäköinen selitys. 

"Oon ihan hyvä kirjoittaja, mutta noi mun lauseet on yleensä vähän liian pitkiä"

Jokaisen omalle itselle tarkoitetun kehun taakse on tapana piilottaa suojamuuri, johon tukeutua jos toinen ei ole kanssasi samaa mieltä. Näin on itse potkaissut jalat altaan ennen kuin joku toinen niin tekee. 

Miksi on häpeä olla ylpeä. Miksi on helpompaa kritisoida kuin myöntää. 

Näihin tunnelmiin,

Heidi