torstai 3. tammikuuta 2019

Tänään minä lupaan

3,2,1 Uusi vuosi. Uusi minä, uudet tavoitteet ja muuta diipadaapaa. Olen saavuttanut sen pisteen, jossa vuoden vaihtuminen on enemmänkin skumppaa ja suukkoja, kuin suuria tavoitteita tulevalle vuodelle. Joulun rauhallisuuden jälkeen, on enemmänkin surullista kuin lohdullista, että elämän pitäisi muuttua yhdessä yössä taianomaiseksi. Tuo kellon tikitys luo lähinnä paineita sille, miten tehdä seuraavasta vuodesta edellistä parempi.

Kuntosalit täyttyvät innokkaista liikkujista, vuoden kaapissa olleet luistimet kaivetaan esiin. Tänä vuonna ei syödä hiilareita ja kulutetaan vähemmän maapalloa. Keskitytään perheeseen, ura ei vie enää aikaa perheeltä. Lupauksia lupauksien perään. Lupauksia, jotka tehdään ja joita pitää noudattaa, sillä kirjoitettiinhan ne vähintään facebookiin. Tämä saa pohtimaan, lähtevätkö nämä lupaukset omasta halusta vai yhteiskunnan painostuksesta olla vähintään yhtä hyvä ihminen kuin naapuri. Kuinka kauan kestää lupaus, joka tehtiin väärin perustein.

Miksi on odotettava vuosi, jotta saadaan luvalla luvata jotain. Miksei kuntosalikorttia voi kaivaa esiin jo syyskuussa. Miksi työajat venyvät jatkuvasti ja hyvänyön suukot unohdetaan. Miksemme elä niin, ettei vuoden viimeisenä päivänä tarvitse luvata seuraavasta parempaa. Ei elämä anna sellaisia lupauksia. Ikäviä asioita tapahtuu jokaiselle jokaisena vuotena; auto hajoaa, erotaan, sairastutaan tai joku menettää läheisensä. Kuitenkin, jokaisena vuotena tapahtuu myös kasapäin ihania asioita, kyse on siitä, miten ne kultakimpaleet löydetään harmauden keskeltä. Elämä ei lupaa parempaa ensi vuotta, se lupaa aina uuden päivän uusine haasteineen, siihen asti ettei seuraavaa päivää enää tule.

Miksemme siis eläisi niitä päiviä jotka meillä on, luvaten joka päivä elää omien haaveidemme mukaisesti. Luvaten joka päivä kulkea kohti unelmiamme. Luvaten, että otamme vastaan ne haasteet joita eteemme asetetaan ja selviävämme niistä.

Näihin tunnelmiin,
Heidi


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos <3