Tiedätkö tunteen.

Kirjoittaminen monien edeltävien kuukausien ajan on tuntunut vaikeammalta kuin haluaisin myöntää.  On tuntunut vaikealta aloittaa, mikä on oikein ja mitä voin sanoa. Miten voin kirjoittaa loukkaamatta ketään, ollen silti rehellinen. On ollut niin paljon surua ja huolta, mutta samalla myös rakkautta ja hyvyyttä.

Olen tuntenut jälleen olevani tuo pieni ekaluokkalainen. Pieni ihminen suuressa maailmassa, vailla tietoa siitä, minne kävely on sallittua. Tältä tieltä olen etsinyt oman identiteettini palasia, osan olen löytänyt ja osa on kadoksissa edelleen. Loput löytyvät kyllä, kun elämä vie eteenpäin.

Vuosia sitten alkoi matka itsensä syvempään ymmärtämiseen, se matka ei ollut helppo, mutta koen että opin arvostamaan itseäni uudella tavalla. Opin päästämään irti peloistani, ja näkemään, ettei elämä ole mustavalkoista. Aloin löytää sitä rauhaa, jota olin pitkään etsinyt. Ero on ollut molemminpuolinen järkytys ja sitä seurannut shokkitila, pitkittynyt stressi sekä ahdistus ajoivat siihen tilanteeseen, että matka itsensä kanssa tuli aloittaa puolivälistä uudelleen. Kuka haluaisi purkaa kutomansa villasukan ja aloittaa neulomista uudelleen. Kuka haluaisi myöntää, että tehty työ valuu sormien välistä kuin hiekka tiimalasissa.

Vallitseva pandemia ei ole helpottanut matkaa tässä uudessa arjessa, kun on ollut vaikea muutosten jälkeen luottaa juuri mihinkään. Ei asiaa helpota se, että ei voi luottaa edes siihen, että maapallo pyörisi kuten ennen. Olen kuitenkin monen asian suhteen etuoikeutettu. Saan kaiken tämän keskellä pitää työni ja siten elää normaalia arkeani. Saan nähdä päivittäin enemmän ihmisiä kuin moni muu keskimäärin tällä hetkellä. Tiedän, että tämäkin loppuu aikanaan. Olen kuitenkin joutunut harjoittelemaan yksinoloa täysin uudella tavalla.  Pakotettu yksinolo ei ole ideaali, mutta se voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Pakotettu pysähtyminen.

On pitänyt olla rohkea. Ottaa vastaan tarvittava apu, kaikesta pelosta huolimatta. Ottaa avoimesti elämä vastaan, vaikka sisin haluaisi kääriytyä suojakuoreen. On pitänyt hyväksyä. On kuljettava eteenpäin ja opittava uutta. Elämä on ihmeellinen kaikkine kulmineen.

Toisinaan villasukan purkaminen on ainoa keino luoda jotain uutta ja ihmeellistä.

Näihin tunnelmiin,
Heidi