Viiden kuukauden jälkeen

Mun leikkauksesta on kulunut nyt aika lailla 5 kuukautta, ja aika on kyllä vaan hurahtanut silmissä. En enää oikeen edes muista miltä musta tuntui leikkauksen jälkeen, oon unohtanut kaikki kivut ja inhottavan pahan olon. Vielä vähemmän muistan aikaa niiden kahden 3 kilon melonin kanssa.
Ja koska uskon, että moni ihminen kärsii vähän samoista ongelmista mistä mäkin, sillä rintojenpienennysleikkauksia tehdään todella paljon, halusin jakaa vähän omia kokemuksia näin paranemisen edetessä.

Tikkien poistojen jälkeen en ole joutunut käymään enää minkäänlaisissa kontrolleissa, mitä nyt gynekologilla käydessäni lääkäri tekee normaalin tutkimuksen, ettei kyhmyjä tai muuta poikkeavaa ole. Mun mielestä se on huojentavaa, sillä leikkauksen jälkeen rinta on paljon lähempänä rintalihasta, jolloin se voi painellessa tuntua hieman oudolta, varsinkin kun tuntoa ei kaikkialla vielä ole.

Josta päästäänkin tunnottomuuteen. Koska koko nännipiha leikataan irti ja rinta joutuu muutenkin melkoisen sörkinnän kohteeksi, on täysin normaalia, että tunnottomuutta esiintyy. Alkuvaiheessa en tuntenut oikeastaan mitään, rintojen sivut sekä nännit palautuvat hitaimmin, jos ollenkaan. Nämä kohdat ovat vielä viiden kuukauden jälkeenkin hieman tunnottomat. Jos nännien tunto ei palaudu, on hyvin mahdollista, että imettäminen ei onnistu, sillä rinta ei stimuloidu vauvan yrittäessä imeä. Henkilökohtainen mielipiteeni on kuitenkin, että tein tämän itseäni varten ja itseni vuoksi. Maailmassa on monta muutakin keinoa ruokkia lasta.

Koska paraneminen on mennyt todella hyvin, enkä ole saanut minkäänlaisia komplikaatioita, ovat arvet parantuneet loistavasti. En tiedä onko sillä mitään merkitystä ihon palautumiskyvyn tai iän kanssa, mutta olen ollut erittäin yllättynyt siitä kuinka hyvin arpeni ovat kadonneet. Tottakai niitä katsoessaan näkee, että olen käynyt läpi tämän leikkauksen, mutta ne ovat minun arpeni ja aika hiton hienot onkin. Heitän mielikuvitus femmat mun kirurgeille.

Vihdoin rinnat ovat myös laskeutuneet, sillä alussa ne oli vähän kuin kaksi tiiliskiveä, jotka ei liikkuneet mihinkään ja olivat hassun muotoset. Nyt ne alkaa jo näyttää kutakuinkin normaaleilta. Lopullinen lopputulos näkyy vasta 2 vuoden päästä leikkauksesta, joten en tiedä yhtään miten ne vielä muokkautuvat. Oon kuitenkin tän ansiosta löytänyt itseni, ja oon enemmän sinut itseni kanssa kun koskaan ennen.

 Ja vaikka kuinka pelotti, niin tein sen ja tekisin uudelleen.

Näihin tunnelmiin, Heidi.