Entä jos ei osaakkaan olla yksin

Sosiaalinen, määrätietoinen ja kaikkien kaveri. Sellainen mä olen. Mulla on aina ollut paljon kavereita, kotona asuin parikymppiseksi ja Fransin kanssa ollaan kohta talsittu yhdessä neljä vuotta. Ja niistäkin reilu kaksi jo asuttu yhdessä. Ihana turvaverkko ja yksi päivä mä havahduin ajatukseen, että osaanko mä olla yksin.

   

Kun Frans oli armeijassa, mä asuin vielä kotona ja elämä oli muutenkin enemmän kavereiden kanssa rällästämistä kuin perusarkea. Ensi vuoden alussa tuo toinen puolisko kuitenkin lähtee pallon väärälle puolelle, pois mun luota viideksi kuukaudeksi. Samaan aikaan mun paras kaveri muuttaa toiseen kaupunkiin. En tietenkään joudu olemaan yksin sanan nimenomaisessa merkityksessä, mutta kun läheisimmät ihmiset ottaa etäisyyttä elämässä, on aika sopeutua uuteen tilanteeseen.

Kenelle sitten puhuu niistä asioista, joita voi jakaa vaan sen yhden kanssa. Entä kun ahdistaa, ja toisen Wi-Fi ei toimikkaan ja skypekin pätkii. Kun itsellä on ollut maailman paras päivä ja toista masentaa, etkä pääse paikan päälle tukemaan. Luet jokaisen uutisen peläten, että juuri siellä sattuu ja tapahtuu missä toinen on, vaikka yhtä hyvin se meteoriitti voi tippua omankin talon päälle. 

Mä en oo nukkunut yhtään yötä yksin yhteenmuuton jälkeen. Siinä taitaa olla se ensimmäinen asia, johon mun on pakko tottua. Toisena ihan vaan yksin oleminen. Mä koen sen jotenkin ahdistavana, en saa siitä mitään harmonista olotilaa itselleni. Vähän kuin nukkumaan mennessä, kun päivän tapahtumat alkaa pyöriä karusellia pään sisällä. 

Äiti on vitsaillut mulle, että milloin hakee mulle petivaatteet valmiiksi. Mä uskon kuitenkin, että ensi vuonna on vihdoin aika ottaa se toinen askel aikuisuuteen. Oppia itsenäistymään ja olla pelkäämättä ajatusta siitä. Uskoa, että oon itse itselleni arvokasta seuraa. Uskoa myös siihen, että kyllä ne muutkin pärjää vaikka et 24/7 olisikaan hyysäämässä vieressä. 

Noin 300 päivää siihen, että tutkimusmatka minuuteen alkaa.

Näihi tunnelmiin, Heidi.