Pilvilinnatkin murtuu

Kaiken harmauden keskellä ei ole viimeisten parin viikon aikana kyllä paistanut valonsäde mistään suunnasta, tai niin minä yltiöpessimistisyydessäni olen sen kokenut. Verenluovutuksen jälkeen sain tietää veriryhmäni, joka miinusmerkillään saattanee selittää ajoittaista vajoamista kuilun pohjalle.

Pari viikkoa sitten onnellisena lompsin terveydenhoitajan luokse istumaan ja ottamaan sen pakollisen influenssa-rokotteen. No eipä siinä mitään, on niitä otettu ennenkin. Ja siitä se alamäki alkoi. Taisin olla jo alunalkaen hieman flunssainen ja ensimmäinen viikko snadin flunssan kanssa oli ihan ok. Pienoinen retki kauniiseen Vaasaan ja sieltä kotiin kurkku niin kipeänä, että ajattelin yöllä kuudetta jääpalaa syödessäni olevani päästäni sekaisin. Diagnoosiksi poskiontelontulehdus sekä nielurisatulehdus. Huippua, harjoittelun alkuun ruhtinaalliset kolme päivää.

Meillä on kotona lentänyt milloin mikäkin, viimeisimpänä herkut seinään kun Frans kohteliaasti koitti ilmoittaa, että ei niitä kiloja kipeänäkään kannata yltiömäisesti kerätä. Se oli mulle liikaa. Sitä ennen lensi kengät, kuumemittari ja takki olohuoneesta eteiseen kun ei ollut ensimmäinen lääkäri älynnyt määrätä mulle antibiootteja. Frans sanoi että olen dramaattinen, en allekirjoittanut. Soitin äidille, itkin vähän ja soitin päivystykseen ja kysyin koska pään saa repiä irti. Onko jotain rajaa, milloin särkee niin paljon, että ruumiinosan voisi vain irrottaa ruumiista. Ei kuulemma vielä ainakaan.

Huomaan itsessäni jälleen sen huonoimman luonteenpiirteeni, itsekeskeisyyden. Minä itse teen aika ajoin omasta elämästäni ihan hiton hankalaa, eikä siinä mitään, mutta Frans joutuu kyllä yleensä kellumaan samassa veneessä ja vaatii hyviä hermoja kerätä ne heitellyt banaanit lattialta ja hakea se raivoava apinanpoikanen kainaloon. Elän jonkinlaisessa kuplassa, jossa koen suurta raivoa mikäli minulle sattuu jotain, minkä koen epäreiluna itseäni kohtaan. Miettikää, mun mielestä oli epäreilua, että mulle tuli kahden viikon flunssa ja pari bakteeritulehdusta. Koska minähän olen Äiti Teresa, enkä ansaitse mitään huonoa, enkä varsinkaan flunssaa. 

Meissä jokaisessa on huonot puolemme, yleensä ne ovat niitä joita muissa ihmisissä inhoamme. Tämän itsetutkiskelumatkani aikana, jota aikuistumiseksikin voisi kutsua, olen pyrkinyt jatkuvasti myös oppimaan tiedostamaan omat huonot puoleni. Sillä sen, minkä ei tiedä olevan rikki ei voi koskaan korjatakkaan.

Kaikkien tavaroiden heittämisten ja raivokohtauksien sijaan olisinkin voinut miettiä, miksi jätin kädet taas pesemättä kauppareissun jälkeen tai miksi niillä kakkaisilla sormilla piti kaivaa mustikankrämmäleet hampaan välistä kun olisi voinut käyttää hammastikkuakin.

Näihin tunnelmiin, Heidi.