Jokainen yö vie aamuun

Viime viikot ovat olleet kiireisiä. Koulu tuo tehtävänsä ja opinnäytetyön aloitus koputtelee olkapäätä. Töissä tilanteet ovat ajoittain vaatineet pari syvää hengitystä. Politiikka ja mediamarkkinoinnin projektit ovat saaneet miettimään mistä kerään tunnit vuorokausiini. Koti on sotkuinen. Onneksi Frans on hoitanut ruokapuolen, sillä sängyn nähdessäni aivoni ovat sammuneet. Syksy tuo tullessaan muitakin muutoksia, jotka ovat vieneet loputkin lokerot aivoistani.

Viime perjantaina maailmani pysähtyi. Isku Turun keskustaan tuntui siltä kuin jo valmiiksi säröinen peili olisi pirskoutunut lopullisesti. Tuntui kamalalta ja samalla en tuntenut mitään. Sinä hetkenä en ymmärtänyt, istuin hetken hiljaa ja yritin. Eniten peloitti ajatus siitä, että en voinut tehdä mitään. Pallo oli heitetty niille, jotka tällaiset tilanteet osaavat hoitaa ja ennen kaikkea niille, joilla on riittävät valmiudet. Piti luottaa, mutta en osannut. Puhuin lähimpien ystävien ja perheeni kanssa. Sitten mykistin puhelimen. Mykistin puhelimen, jotta tilanteen rauhoituttua pystyin keskittymään niihin faktoihin, jotka eivät olleet hysterian tai median muuntelemia. 

On muistettava, että vuosi vuodelta median saama lisähuomio lisää myös jokaisen negatiivisen tapahtuman painoarvoa. Sillä tieto lisää tuskaa. Vaikka viime vuosina ympäri maailman on tapahtunut hirveitä ja ymmärtämättömiä asioita, on muistettava että tilastollisesti näitä tapahtumia on ollut kautta aikojen. Maailma on muuttunut, mutta hirviöt joukossamme eivät tulee koskaan katoamaan.

Siispä. Hymyile vieraille, toivota hyvää päivänjatkoa. Anna aikaa, kiitä ja halaa. Ole onnellinen siitä mitä olet saavuttanut ja iloitse muiden puolesta. Älä anna toisen pahan olon tarttua vaan taltuta se. Kyynisyys ei vie eteenpäin, se pysäyttää.

Näihin tunnelmiin,
Heidi