Jotenkin 20 kuullosti mun korvaan ihan hemmetin isolta. Ja tiedän että muutama +30 ihminen varmasti pyörittelee päätään, mutta se oli mulle aika iso paikka. Äiti ei tee mulle enää lämmintä ruokaa odottamaan, en oikeestaan edes enää asu siellä. En oikeestaan edes tiedä missä mun koti on. Laskut tippuu luukusta liian tiuhaan, ja stressaan liikaa raha-asioista. Huomaan etten osaa olla enää yksin, koska pelkään että sillon menetän tärkeetä aikaa rakkaiden kanssa. Kai musta on tullut vielä enemmän pessimisti, ja oon tajunnut että mikään tässä maailmassa ei oo ikuisesti.
Mä oon aina ollut pelkuri, en oo koskaan tykännyt kävellä pimeessä tai hengailla kaduilla yöllä. Mutta jotenkin mitä vanhemmaks tuun, sitä enemmän pelkuri musta tulee. Jotenkin pelko siitä että jotain sattuu, kasvaa niiden ikävuosien myötä. Eilen kun olin huolissani siitä miten Frans selvii Tampereen Hämeenkadun Approsta kotiin, mun kaveri sanoi mulle "Lopeta jo, se on koht 21- vuotias, aikuinen mies". Ja kun mun pikkuveli muistutti täyttävänsä ens vuonna 18, ja ottavansa Rambon mukaansa sitten omaan kotiinsa. Minne nä vuodet menee?
Pian 21-vuotias aikuinen nainen. En kaipaa mennyttä aikaa. En kadu mennyttä aikaa. Oon onnellinen että elämä on mennyt eteenpäin, ja oon tehnyt oikeita valintoja. Joskus vois vaan vähän relata.
Näihin tunnelmiin, Heidi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos <3